Revebjelle

Koko olemukseltaan hyvin rauhallinen ja pohtiva Revebjelle rakastaa ruokaa, rapsutuksia ja päiväunia. Lempeä tamma on mitä helpoin käsitellä tilanteessa kuin tilanteessa - yleensä se lähinnä torkahtelee kesken pesun tai harjauksen, tai ihan vähintään se ummistaa silmänsä ja nauttii hemmottelusta. Ruoka on tammalle kaikki kaikessa, ja ruoka-ajoista se on todella tarkka. Ei tarvitse olla aamuheinät kuin puoli tuntia myöhässä, niin Peppi on jo protestoimassa pitämällä meteliä karsinassaan. Taluttaessa tamma kävelee kaikessa rauhassa, jopa madellen. Yleensä sitä saa vähän kiskoa perässään, epätoivoisesti yrittää saada siihen lisää vauhtia. Harvemmin se onnistuu, Peppi enemmän kuin mielellään kulkee hitaasti ja varmasti. Yleensä Peppi kulkeekin naru pitkänä (ja kireänä) kaukana taluttajastaan, kun millään ei jaksaisi kävellä nopeammin. Kesäisin tosin kannattaa olla tarkkana, sillä tämä ruualle perso tamma tuppaa kiskomaan vihreälle heti, kun sellaista alkaa talven jäljiltä kasvaa. Maastossa se myös yrittää kovasti napsia suuhunsa koivunlehtiä tai kuusenoksia. Koppiin hallakko menee nätisti ja matkustaa rauhassa, etenkin jos sille on laitettu täysi heinäverkko eteen.

Ratsastaessa Peppi lämpenee hyvin hitaasti. Pitkä, huolellinen alkuverryttely on kaiken a ja o, jos tahtoo saada tammasta irti edes jotakin. Etenkin alkuun Peppiä saa patistella jatkuvasti eteenpäin, mutta sinnikkyydestä palkitaan kyllä - mikäli jaksaa alkutunnin hikoilla, lopputunnista Peppi onkin jo ihan eri maata. Kunnon verryttelyn jälkeen hallakko alkaa hiljalleen reipastua ja herkistyä avuille. Enää ei tarvitse potkia ja tuupata henkensä edestä, nyt Peppi jopa ihan mielelläänkin etenee. Tammalla on aika lyhyet askeleet, ravi aika pomppivaa. Laukassa on hyvä poljenta, herkästi kuitenkin etupainoinen. Mihinkään ihmeellisiin suorituksiin Pepin kanssa ei pääse, koulupuolella se on ehdottomasti parhaimmillaan. Hyppäämiseen se on aivan liian laiska ja hidas, puomit yleensä vain putoilevat, kun tamma ei vaivaudu nostamaan jalkojaan riittävän korkealle. Yleensä jo pelkät maapuomit kolisevat, ellei ratsastaja jatkuvasti kannusta ratsuaan nostelemaan jalkojaan paremmin. Maastossa tamma viihtyy paremmin kuin hyvin ja uittaminen taitaa olla Pepin lempipuuhaa. Se lilluisi järvessä vaikka koko päivän, jos se saisi päättää. Peppi on maastossa oikein mukava ratsu, se ei pelkää oikeastaan mitään ja kulkee tasaisen rauhallisesti eteenpäin. Mitään hirmuisia laukkaspurtteja ei todellakaan Pepin kanssa pääse ottamaan, mutta rentoa sunnuntaimaastoilua voi harrastaa senkin edestä.

Peppi on vähän myöhemmällä iällä aloittanut kilparatsun uransa ja tuppaakin vähän aina jännittämään vieraita paikkoja. Tutun ja turvallisen ihmisen kanssa se rentoutuu kyllä ajan kanssa, mutta kiirettä ei kisapaikoilla voi pitää. Tamma tarvitsee aikaa ihmettelyyn ja pällistelyyn, jos tykitetään kovalla tahdilla hevonen pois kopista ja äkkiä verryttelyyn ja radalle, ei suoritus todennäköisesti ole kovinkaan hyvä. Ja kuten yleensäkin tämän tamman kanssa, verryttelyyn kannattaa käyttää mahdollisimman paljon aikaa, ellei halua kavioistaan maahan liimattua hevosta radalle.

i. Rognvaldr seurasi hienosti isänsä jalanjälkiä ja perikin hyvin pitkälti sen luonteen ja ulkonäön. Isänsä mini-me (vaikka reilusti isompi ja raamikkaampi se tosin olikin) oli laadukas kouluratsu, joka Helppo B-luokissa pärjäsi hyvällä menestyksellä. Rognvaldr vaikutti kotimaassaan Norjassa kisaten ympäri maata ja voittaen muutamat vuonohevosmestaruudet kouluratsastuksessa. Orin kanssa kierrettiin myös paljon näyttelyissä ja saatuaan kantakirjaustilaisuudesta I-palkinnon, oria alettiin aktiivisesti käyttää jalostukseen. Hyvän sukunsa ja mainion luonteensa ansiosta Rognvaldr olikin suosittu ori, joka vuodesta toiseen astui aktiivisesti tammoja. Ahneen omistajansa vuoksi ehkä jopa liikaakin, sillä etenkin Ruotsissa ja Tanskassa Rognvaldr alkoi tulla jo vähän liiankin tutuksi nimeksi monen vuonohevosen suvussa. 23-vuotiaana ori jouduttiin lopettamaan, kun sen käytös muuttui äkillisesti niin aggressiiviseksi, että se alkoi olla jo vaaraksi sitä hoitaneille ihmisille. Ruumiinavauksessa selvisi, että Rognvaldrinilla oli aivokasvain, joka oli aiheuttanut jyrkän muutoksen käytöksessä.

ii. Rognvaldrin isäksi valikoitui menestyksekkään norjalaisen vuonohevossiittolan kasvatti Mørland Rowyn, joka kilpaili kouluratsastuksessa Helppo A-tasolla. Hieno mørlandilainen ori oli myyty 3-vuotiaana lupaavana nuorena Saksaan suureen siittolaan, jossa kasvatettiin myös vuonohevosia muutaman muun kylmäverirodun lisäksi. Mørland Rowyn oli hienoliikkeinen, ryhdikäs vaaleanruunihallakko ori, joka luonteensa puolesta oli oikea hurmuri. Se oli aina hyvällä tuulella, hörisi jokaiselle vastaantulijalle korvat hörössä ja oli aina mielellään mukana kaikessa menossa ja meiningissä. Ori toimi niin käsitellessä kuin ratsastaessakin kuin ihmisen mieli, mikä tekikin orista lähes kaikkien suosikin. Mørland Rowynin kilpaura jatkui vielä yli 20-vuotiaanakin, sillä ori pysyi kaikin puolin priimassa kunnossa lähes 30-vuotiaaksi asti. Ori kantakirjattiin II-palkinnolle ja se sai elämänsä aikana 12 jälkeläistä. Mørland Rowyn lähti niin sanotusti saappaat jalassa, kun se vain yhtenä aamuna löydettiin karsinasta kuolleena. Syyksi selvisi sydämen pettäminen, vaikka mitään vaivoja ei aiemmin ollut ollut.

ie. Hildigunn oli ruunihallakko norjanvuonohevostamma, joka eli koko ikänsä pääasiassa siitostammana. Toki se oli ratsukoulutettu ja opetettu ajolle, mutta koskaan se ei kilpailuissa käynyt. Näyttelyissä senkin edestä tosin, hyvällä menestyksellä. Hyvärakenteinen tamma, vähän nyrpeä luonne tosin. Varsat tasoittivat Hildigunnin luonnetta selvästi ja vanhemmalla iällä sitä melkein pystyi kutsumaan jo leppoisaksi, vaikkakin etenkin vieraille se oli aina hapan. Tammalla oli hyvä, tahdikas ravi ja käynti matkaavoittava, laukassa ei puolestaan paljoa kehumista ollut. Hildigunn eli 18-vuotiaaksi ja ehti saamaan 5 varsaa. Valitettavasti viimeisimmässä varsomisessa jokin meni pieleen ja Hildigunn menehtyi alle vuorokausi synnytyksestä ja varsa jäi orvoksi. Onneksi varsalle löytyi sijaisemä samasta siittolasta, tamma, joka oli menettänyt varsansa pari päivää aiemmin.

e. Norjanvuonohevostamma Ástríður oli kahden hienon ja menestyneen yksilön jälkeläinen, joten odotukset olivat korkealla. Vaaleanruunihallakko tamma ei kuitenkaan päässyt täyttämään näitä odotuksia, sillä se ei ollut valjakossa lainkaan toimiva toisin kuin vanhempansa, eikä ratsunakaan se perusasioita pidemmälle pötkinyt. Kasvattajansa myikin sen pois 5-vuotiaana, kun kapasiteettia kilparadoille ei alkanut näkyä. Tamma muutti Ruotsista Norjaan kasvattajansa perhetutuille harrasteratsuksi. Ástríður oli ratsastaessa hidas, vähän kömpelö ja hyvin harkitsevainen. Se kulki aina jonon hännillä, vähän jäljessä muista. Uusille omistajilleen Ástríður oli kovin rakas, vaikka se ei suurta mainetta kerännytkään itselleen. Omassa käyttötarkoituksessaan perheen lemmikkinä se toimi kuitenkin loistavasti, olihan se luonteeltaan täyttä kultaa ja täysin lastenkin käsiteltävissä, talutusratsunahan se toimi erinomaisesti. Toisinaan sitä lainattiinkin tapahtumiin talutusratsuksi ja se oli aina kaikkien suosikki, koska sitä sai rapsuttaa sydämensä kyllyydestä ja ratsuna se oli mitä varmajalkaisin ja varovaisin etenkin pienten lasten kanssa. Koska Ástríður oli perheelleen aito kultakimpale, halusivat he siitä varsan itselleen. Varsan isäoriksi valikoitui Rognvaldr, jota Ástríðurin kasvattaja suositteli. Perheen elämäntilanne kuitenkin muuttui rajusti pian varsan syntymän jälkeen, ja suureksi suruksi he joutuivat myymään sekä Ástríðurin että nuoren varsan. Kaksikko päätyi Suomeen naiselle, jolta Ástríðurin ainokaisen varsan, Revebjellen, ostinkin.

ei. Arngeir oli ryhdikäs, vankkarakenteinen vuonohevosori, joka vaikutti koko ikänsä kasvattajansa luona Etelä-Norjassa. Valjakossa ja kouluratsastuksessa kilpaillut ori oli aikansa yksiä halutuimpia oreja vuonohevosjalostuksessa. Kasvattaja tosin piti Arngeiria aarteenaan ja valikoi hyvin tarkkaan, kuka sitä sai käyttää jalostukseen. Elinikänsä aikana se sai yhteensä 20 jälkeläistä, ja siitä olivat kiinnostuneet tammanomistajat Saksasta asti. I-palkinnon kantakirjaori pärjäsi hienosti aluetasolla valjakossa noviisi-luokissa ja kouluratsastuksessa Helppo B-luokissa. Ori kiersi myös paljon näyttelyissä hyvällä menestyksellä, olihan sillä erinomainen rakenne. Arngeir omasi rennon letkeän luonteen, sitä oli helppo käsitellä tilanteessa kuin tilanteessa. Arngeir eli pitkän ja hyvän elämän, lopulta se jouduttiin lopettamaan 29-vuotiaana liiaksi kuluneiden hampaiden vuoksi. Muutoin ori olisi varmaan porskuttanut vielä monta vuotta eteenpäin, sen peruskunto pysyi erinomaisena loppuun asti ja sen kanssa käytiin aivan viimeisiin päiviin saakka rennoilla ajo- ja ratsastuslenkeillä.

ee. Valjakkoajossa vaativaa kilpaillut Ingebjørg syntyi Norjassa, mutta muutti 2-vuotiaana Ruotsiin uudelle omistajalleen. Tamman ajo-opetus sujui hyvinkin näppärästi, Ingebjørg oli luonteeltaan kovin nöyrä ja työteliäs. Se myös ratsukoulutettiin 4-vuotiaana, mutta ratsun hommat jäivät täysin harrastetasolle. Valjakossa tamma pärjäsi hyvin, niin yksilö- kuin parivaljakkoluokissakin. Se niitti monia sijoituksia ja voittoja ja hyvärakenteisena ja -käytöksisenä tammana se ajohommista eläkkeelle jäätyään siirtyi siitoskäyttöön sen jälkeen, kun se kantakirjattiin II-palkinnolla. Ingebjørg hoiti tämänkin homman erinomaisesti, se oli huolehtiva ja tarkka emä ja sen kaikki kolme varsaa menestyivät omilla osa-alueillaan hyvin. Tamma jouduttiin lopettamaan 23-vuotiaana, kun se viimeisen varsomisen jälkeen sairastui kaviokuumeeseen, joka ei ottanut toipuakseen.

Jälkeläiset

Kouluvalmennus 08.07.2022, kirjoittanut Lissu T.

Heinäkuinen perjantai, edessä villi viikonloppu tai silkkaa rentoutumista. Ja paskan marjat, minä ainakin istuin ensin autossa (sentään ilmastointi pelasi!), sitten seisoinkin kentällä valmentamassa (ilman ilmastointia). Tiedä sitten mistä Gullgruven Vilkku keksi pyytää juuri minua valmentamaan häntä ja vuonotammaansa kouluratsastuksen saralla, mutta täällä minä olin, Gullgruvessa, navigaattorin opastettua minut ainoastaan kahdesti harhaan. Koko vehkeen karttoineen voisi tietysti päivittää, mutta mikäs reissu se semmoinen on jos ei kerran eksytä! Tämän takia minä en ole ollut vastuussa Susirajan reissuista..

Saapuessani Vilkku oli jo verryttelemässä. Vilkutimme toisillemme jo hyvän matkan päästä tervehdykset, hölkkäsin kentän luo ja otin paikkani kuta kuinkin kentän keskeltä; siitä olisi hyvä siirtyä pois ratsukon tieltä, mutta kääntymällä näkisin aivan kaiken.
Alkuun ei tosin ollut kamalasti nähtävää. Vilkun tamma oli selkeästi hitaasti syttyvää mallia, joka tipahtaisi ensimmäisten joukossa Tanssii Tähtien Kanssa -karkeloista saaden korkeintaan sympatiapisteitä. Hitaasti kaviota toisen eteen laittava hallakko ei tuntunut ottavan stressiä säästä, tästä päivästä tai mistään muustakaan, kunhan mateli menemään perustyytyväisen oloisena.
"Sekö on aina noin hidas?"
"Verryteltäessä, joo. Kyllä se lopputunnista tekeekin jotain."
"Jahas, sellaista. No, ei muuta kuin askellajit läpi, ratsasta reilusti uran sisäpuolella, paljon kaaria ja temponvaihteluita, syvää ja loivaa kulmaa vuoron perään. Laukannostot tehdäänkin tänään niin, että lähdet keskihalkaisijalle, siitä pohkeenväistöä uralle ja heti väistöstä laukannosto. Sillä pitäisi tulla vähän herkkyyttä ja ruutia tähänkin tammaan. Ja ihan joka ikinen laukannosto pohkeenväistön kautta."

Pepiksi esitelty tamma tosiaan lämpeni hitaasti. Vilkku pääsi hikoilemaan muutenkin kuin lämpöasteiden vuoksi, enkä ollut aivan varma pitikö tässä nauraa vaiko pudistella päätänsä, kun kaikki nerokkaat herkistävät, aktivoivat verryttelytehtävät menivät vähän harakoille. Peppi kyllä vastasi apuihin (viiveellä), teki mitä pyydettiin (hitaasti) eikä hangoitellut vastaan. Kaikki oli kuitenkin kuin hidastetusta filmistä.
"Käytät sitä raippaa, se on sulla ihan tarkoituksella mukana. Pikku merkki, vähän herätystä, siihen pohkeeseen pitäis reagoida nyt eikä kolmen askeleen päästä." Vaan eipä siitä merkinannosta ollut mainittavaa hyötyä, Peppiin tepsi lopulta vain aika. Pitkien alkuverryttelyjen jälkeen hallakon askeliin tuli vähän tarmoa ja parempi poljento, apuihinkin se reagoi sutjakkaammin. Nythän tämä alkoi hiljalleen näyttääkin joltain!
"Pidä huoli, ettet yhtään istu liikettä vastaan vaan mukana, aivan liian usein sitä jarruttaa istunnallaan eikä edes hoksaa. Aivan varmasti voisit pidentää jalustinhihnojakin yhdellä reiällä. Käsi tukee, joustaa, muttei kanna, Peppi voi kantaa päänsä kyllä ihan itsekin. Käännöksissä se tuntuu vähän kaatuvan lapansa päälle, joten ei ei kyllä kanna itseään niin hyvin kuin voisi. Siirtymisissäkin se painaa vähän sisäohjalle, eikö? Joten ensin vähän sitä kaulan ja koko hevosen jumppaamista, sitten pitkillä sivuilla vähän kokoamisen tynkää. Haet hyvän käynnin, jota lähdet hidastamaan ja hidastamaan, mutta juuri ennen pysähtymistä pyydätkin Peppiä jälleen liikkumaan eteenpäin. Samalla kaivetaan vähän vatsalihaksia esiin, teiltä molemmilta. Jarruta nimenomaan istunnalla, syvillä vatsalihaksilla, pohje pyytää eteenpäin ja samalla istunnan jarru hellittää."

Hirvittävän simppelin kuuloinen tehtävä, mutta kyllä muuten on rankkaa kun teet oikein! Etenkin Pepin kaltaisella hevosella, joka muutaman kerran kerkesi pysähtyä käynnin jatkamisen sijaan.
"Se odottaa sua todella hyvin, mutta antaa myös kertoa itselleen, että nyt pysähdytään ja lähdetään liikkeelle, ei hidastetaan ja jatketaan liikettä. Joten nyt hereillä itsekin, kuulostelet hevosta istunnallasi, reagoit itsekin ajoissa etkä viiveellä. Pitänee pistää sinutkin tekemään niitä väistölaukannostoja." Onneksi Vilkku nauroi mukana. Käyntitehtävän parissa koettiin jokunen onnistuminenkin, mutta vasta siirtyessämme ravityöskentelyyn alkoi näkyä kunnon tuloksia. Tehtävä oli sama, ainoa ero taisi olla kulunut aika sekä tarpeeksi vertynyt Peppi. Ravissa vuonotamma oli selkeästi herkempi, paremmin avuilla liikkuen paremmassa ryhdissä. Toki me olimme Vilkunkin istuntaa hioneet, kyllä paremmin ajoitetuilla avuilla (oikeaan aikaan loppuva istunnan tiivistäminen, pohkeet) oli tietenkin oma osansa tässä yhtälössä.
"Tämä nyt meni aika lailla yhden tehtävän parissa koko treeni, mutta ihan selkeästi tästä on hyötyä. Pepin ryhti parani selkeästi, etuosa keveni ja takaosa teki enemmän jo käynnissä, vaikka varsinainen läpimurto tapahtuikin ravissa. Jos tässä lähellä on mäkiä, niin kävelkää niitä. Mieluiten niin, että kummatkin kävelette, joskus toki voi ratsastaa. Kukaan ei tykkää puomien kanniskelusta, mutta nekin ovat oivia apuvälineitä, piirrän sulle muutamat puomituntisuunnitelmat. Sulla on hyvä, mutta hidas, laiska tamma, ja fiksu - Peppihän hoksasi heti, milloin sinä olit apuinesi hidas ja hyödynsi sitä ihan surutta."

Päiväkirja 13.05.2022, kirjoittanut omistaja

Pepin myynti-ilmoitus kiinnitti huomioni nopeasti. 10-vuotias vuonohevostamma oli varsana muuttanut Norjasta Suomeen emänsä kanssa ja tähän saakka ollut saman ihmisen omistuksessa. Nyt se oli tullut myyntiin omistajansa pienentäessä hevoslaumaansa. Myynti-ilmoituksessa kuvailtiin tammaa "vähän laiskaksi, ruualle persoksi" tapaukseksi, joka kuitenkin omasi todella kultaisen ja ihmisrakkaan luonteen. Peppi ei ollut kisannut muutamia seurakisoja lukuunottamatta, joten hommaa tämän kanssa olisi, jotta siitä saisi kokeneen kilparatsun. Sen suku oli kuitenkin mielenkiintoinen ja nähtyäni tammasta muutaman videon, päätin lähteä koeratsastamaan sitä. Matka oli pitkä, sillä jouduin ajamaan Suomen toiselle puolelle Lappeenrantaan asti. Oli se reissu kuitenkin sen arvoinen, sillä tykästyin tähän herttaiseen tammaan heti ensisilmäyksellä. Pian olikin eläinlääkärin tarkastus varattu ja suunnittelin jo hakevani ensimmäisen punkkaritammani kotiin.

Onnekseni Peppi osoittautui täysin terveeksi. Pääsimme nopeasti sopuun hinnasta ja siitä, mitä Pepin mukaan lähtisi. Sain mm. laadukkaan koulusatulan, joka oli juuri sovitettu tamman selkään sopivaksi ja kasan muita varusteita. Odottelu tuntui pitkältä, vaikka todellisuudessa tämä ostoprosessi oli kestänyt vain kaksi viikkoa. Lapsuudenystäväni lähti mukaani hakemaan Peppiä kotiin ja matka sujui onneksi hyvin. Tästä alkoikin sitten tutustuminen uuteen hevoseeni, toivottavasti kaikki sujuu hyvin niin, että pian päästään treenaamaan ja suunnittelemaan ensimmäisiä yhteisiä kisoja!