En sanoisi, että vihaan joulua. Siinähän on, kunhan ei hypi mun silmille. Lokakuisin mun kärsivällisyys alkaa olemaan jo koetuksella, kun kaupat alkavat täyttyä joulukalentereista sun muusta turhanpäiväisyyksistä. Siis lokakuussa, vaikka jouluun on vielä kaksi kuukautta - en vaan voi käsittää. Onneksi kuitenkin pystyn piiloutumaan joululta aika hyvin, eikä mun tarvitse päivästä toiseen katsella kenenkään jouluhömppää. Asun yksin ja kaukana joulua rakastavasta äidistäni, joka varmaan tälläkin hetkellä suunnittelee, mitä lahjoja ostaa kenellekin. Mä saan mököttää rauhassa ihanassa loppusyksyn pimeydessä ilman pelkoa joulumielestä ja silmiä särkevistä jouluvaloista.
Jos olisin yhtään osannut aavistaa mitä tuleman pitää, kun lähdin tallille, olisin varmaan jättänyt menemättä ja antanut ponien lomailla loppuvuoden. Kaikessa rauhassa ajoin tallin pihaan töiden jälkeen tarkoituksena käydä puuhastelemassa Vienan kanssa. Aloitettiin eilen taas parin viikon tauko ratsastuksesta, Viena tarvitsee niitä vielä todella säännöllisesti, että jaksaa sitten opiskella ratsun alkeita into piukassa. Alkoi olla jo pimeää ja vähän silmät sirrissä astuin pikkutalliin, jossa oli valot päällä ja kuulin jonkun puuhailevan jossain päin rakennusta. "Moi!" kuulin Lyytin äänen ja samassa mä katsahdin ympärilleni. "Mitä tää on?!" kuului suustani sen sijaan, että olisin tervehtinyt Kentsun omistajaa takaisin. "Joo, nyt alko perinteisesti joulu Sotiksessa", Lyyti totesi vähän hymyillen. "Jaa että mikä että?" menin jo ihan sanattomaksi. Talli oli niin täynnä joulukrääsää, kaikenmaailman koristeita ja valoja ja kaikkea, minkä nimeä en edes tiedä, että rakennus ei edes näyttänyt enää tallilta, vaan joltain krääsäkaupalta joulusesongin aikaan. "Ei ei ei..." mutisin hiljaa ja sen sijaan, että olisin napannut Vienan riimunnarun karsinan ovesta, suuntasin päätalliin.
Olin jossain sokeuden ja shokin välimaastossa, kun astuin päätalliin. Näin Sannin ja olin jo kysymässä, oliko tuo pikkutallin karmaiseva uusi sisustus sen käsitys jostain huonosta pilasta, kun näin päätallissa saman teeman jatkuvan. Sanni säteili onnessaan joku ihmeen tonttulakki päässään niin, etten kestänyt enää katsoa siihen päin. Mihin ihmeen jouluhengettären talliin mä olin itseni tuonut? Miksei tästä ollut mainintaa vuokrasopparissa, voinko vaatia vuokran alennusta henkisen kärsimyksen vuoksi? Joulu ei ollut koskaan lyönyt mua niin kovaa vasten kasvoja kuin tänään, enkä tiennyt mitä ajatella. Sanni kehotti juomaan jotain hemmetin kaakaota, mutta mä totesin mielessäni tarvitsevani ennemmin raitista ilmaa.
Kun sain vihdoin kasattua ajatukseni tästä järkytyksestä, päätin lähteä Vienan kanssa tuulettumaan. Hain tamman tarhasta, harjasin sen pikaisesti karsinassa (koska silmiä särki pikkutallissa kaiken sen hömpän keskellä), laitoin heijastimet sen jalkoihin, heitin suitset päähän ja itselleni otin otsalampun ja heijastinliivin. Musta tuntui siltä, että me käveltäisiin Vienan kanssa etelään, tallille, jossa oli niin tiukkis kouluratsastajaomistaja, ettei sen siistiin, valkoiseen tallipyhäkköön saisi tuoda yhtään mitään ylimääräistä hömppärompetta.
Viena aisti mulla olevan hermot kireellä ja oli sen johdosta astetta ärsyttävämpi tänään. Se venkuili, jyräili, muka pelästyi ties mitä mörköä (kai ne saatanan tontut kurkki jossain puiden takana, vähemmästäkin pelästyy raukka punkkarinuori). Perun sanani. Mä vihaan joulua ja Sanni just varmisti asian. Nyt mun täytyisi vain keksiä, miten pärjäisin tän ties kuinka pitkän ajan kaiken tän kaaoksen keskellä. "Viena, älä viitti!" tiuskaisin tajuamattani, ettei herkälle hallakolleni tuohon sävyyn puhuttu. Tamma vetäisi korvat luimuun, tönäisi minua kovaa kyljestä rymistellessään draamakuningattarena karkuun tätä suurta pahoinpitelyä, minkä juuri joutui kokemaan. En tietenkään päästänyt irti ja tämä sai mut vihdoin keskittymään hevoseeni, eikä Sannin kiroamiseen.
Loppumatka meillä meni oikeesti hyvin, otettiin pieni hengähdystauko niin, että Viena sai maistella kuusenoksia ja mä sain päästellä höyryjä ulos suun kautta korvien sijaan. Kun kökimme pimeässä metsässä kuun valaistessa taivaalla ja vielä melko hentoisen lumikerroksen hohtavan kuun valossa, mä rauhotuin. Täällä oli niin julmetun kaunista ja mä rakastin tätä Lapin rauhaa. Täällä mun sielu lepäsi ja mun oli hyvä olla. Mä sain olla rauhassa, eikä mun tarvinnut olla koko ajan sosiaalinen. Sannikin oli oikeesti tosi mukava, ehkä mä nyt taisin vähän liiotella. Äh, nyt mua alko nolottaan, Lyytikin suotta sai osansa mun järkytyksestä ja Sannille mä olin varmaan tosi töykeä! En ihmettelis, jos se toteis, ettei moisella sieluttomalla haahkalla ole tilaa heidän tallissaan. Mua alkoi itkettää ja ahdistus nousi kurkkuun. "Voi Viena, miks mun pitää olla näin tyhmä?" rääkäisin ja halasin Vienaa, jonka villaloimi kutitti poskeani.
Oltiin aika pitkään kävelyllä ja kun tulimme takaisin, oli iltaruokintakin jo menossa. Näin Samin kävelevän kohti pikkutallia ja hän näki otsalamppuni valon. "Moi!" mies huikkasi ja jäi pitämään meille ovea auki. Meidän nolo välikohtaus oli jo unohdettu, tosin en uskalla ajatella sitä liikaa tai puna nousee poskille ja alan änkyttämään, joten se siitä. "Kiitos", sanoin Samille. Sitten mä tajusin. "Sam, mitkä noi on?" kysyin ja osoitin hänen päänsä päälle. "Ehhhh", Samin suusta kuului epämääräinen ähkäisy ja nyt oli hänen vuoronsa punastua. Miehellä oli poronsarvet päässään. Ja mä luulin, et mä oisin voinu saada Samista luotettavan liittolaisen tässä joulumaassa. "Tiedäthän... Sanni... Se pakotti ja... en mä halunnu et se suuttuu.. olin sitten mieliksi.. ähh", Sam änkytti niin, etten edes tiennyt hänen osaavan puhua niin epäselvästi. "Ah, ymmärrän. Sori, kun otin puheeksi. Mä kävin just melkein pari tuntia tarpomassa metsässä, kun yritin sulattaa kaikkea tätä", totesin Samille, jonka puna laski hieman tämän kuultuaan ja aloimme nauramaan yhtä aikaa.
Mamman pieni punkkari täytti kolme, iso tyttö keräsi kimpsunsa ja kampsunsa pihatosta ja muutti pikkutalliin muiden isojen heppojen joukkoon. Tämä tarkoittaa vain ja ainoastaan sitä, että me päästään aloittamaan ratsukoulutus pikkuhiljaa tämän syksyn kuluessa! Mihin tämä aika onkaan mennyt, vastahan mä ostin juuri vieroitetun puolivuotiaan hallakon. On tehnyt kyllä todella hyvää Vienalle se, että sitä käsitellään mun touhuamisten lisäksi päivittäin, kun se viedään aamulla tarhaan ja haetaan illalla pois. Se ottaa paremmin kontaktia ihmiseen, vaikka se edelleenkin rymistelee toisinaan katujyrän tapaan.
Ratsukoulutuksen suhteen me edetään rauhassa, Vienan luonne huomioon ottaen. Meillä ei ole kiire, käytetään tämä kolmevee-vuosi kasvamiseen ja totutteluun. En halua, että punkkari saa huonoja kokemuksia satula selässään - vaikka niitäkin varmasti tulee, mutta jos ne saisi edes minimoitua - ja siksi menemme vähän tamman ehdoilla. Pakottamalla sitä ei saa yhtään mihinkään, mutta täytyy sen paineeseenkin tottua ja epämukavuusalueella on jokaisen joskus käytävä, jotta kehitystä tapahtuu. Mutta nyt me vain harjoitellaan satulan kanssa olemista, liikkumista ja vähän kerrallaan edetään siihen, että Viena osaa olla nätisti ratsastaja selässään. Ihana aloittaa uusi vaihe pienen punkkarin elämässä, enkä malta odottaa, että joskus pääsemme yhdessä starttaamaan koulukisoissa! Tällaiset pläänit meillä, eikö kuulostakin ihan hyvältä? Ciao!
Mua jännitti ihan hirveesti. Kisa-aamu, ja vielä estekisat. En tiedä miten mä olin suostunut ilmoittautumaan Vienalla 110cm luokkaan, sehän oli vasta 2-vuotias. Mutta ei se kuulemma haitannut, hyvää treeniä vaan kummallekin. En ollut edes koskaan aiemmin hypännyt niin korkeita esteitä, saati sitten ratana. Koko Sotiksen väki oli kannustamassa mua. Mä olin pukeutunut tallin tiimitakkiin, jonka selässä komeili iso kuva Samista. Vienalla ei ollut edes satula ollut koskaan aiemmin selässä, mutta se suhtautu asiaan tosi hyvin. Kisoissa oli tosi paljon väkeä, kaikki olivat halunneet ottaa osaa vuotuisiin Sam-estemittelöihin.
Verryttelyalueella oli ainakin kymmenen ratsukkoa hyppäämässä samaan aikaan. Tiirailin rataa ja ihmettelin, miksei siihen saanut tutustua etukäteen. Miten mä osaisin hypätä oikeessa järjestyksessä, kun en tiennyt rataa? Esteet näyttivät toinen toistaan pelottavammilta ja kisojen teema oli otettu erikoisesteissä huomioon. Muuriin oli laitettu koristeeksi kuvia Samista, vesiesteen vesimatossa uiskenteli kumiankkoja, joilla oli Samin päät omiensa tilalla. Nyt on kyllä panostettu. Kun mun vuoroni tuli, tajusin, etten ihmettelyltäni ollut edes verrytellyt ratsuani. Hyvin se menee, ajattelin.
Kun menimme radalle ja pyysin ratsuani laukkaan, huomasin yhtäkkiä Vienan muuttuneen hirveksi. No tämä tästä vielä puuttuikin! Joo, hirvi oli Sannin lempinimi Samille, mutta kuka hitto nyt haluaa hirvillä ratsastaa! Kompuroimme esteiden yli Samin tuomaroidessa silmä kovana jokaisen esteen vieressä, tutkien tarkkaan apujani ja hirveni askeleita. Eihän hirvi edes hyppinyt, rymisteli vain kaikkien esteiden läpi. Jostain kumman syystä kuitenkin sijoituimme ensimmäiseksi ja palkintojenjaossa Sam tuli ojentamaan meille Sam-pokaalin voiton merkiksi.
"Ja sitten mä heräsin", sanoin Sannille, joka oli naama punaisena pidättänyt nauruaan koko tarinani ajan. "Mitä hittoo nainen, susta on tullut ihan yhtä pimee kun meistä muistakin, sä oot sekasin kun seinäkello! Nyt oot virallisesti osa meidän porukkaa!" tallinpitäjä nauraa räkätti ja piteli jo mahaansa. "Sä tapat mut nauruun, auttakaa!" Takaani kuului yskäisy ja naurahdus. "Ei voi olla totta!" ajattelin. Käännyin ympäri ja näin Samin virnuilemassa satulahuoneen ovella. Tietysti hän oli kuullut koko tarinani viimeöisestä unesta, jossa mies oli pääosassa. Lehahdin tulipunaiseksi ja Sanni nauroi nyt entistä kovempaan ääneen. En osannut enää sanoa sanaakaan, vaan häpeissäni lähdin tallista hakemaan Vienaa pihatosta. "Nyt se luulee että mä oon ihastunut siihen, tai jotain! En voi enää näyttää naamaani täällä!" mietin mielessäni samalla kiihdyttäen vauhtiani sitä mukaa, mitä tallista kuuluva nauru koveni.
Kyllä se aika vaan rientää varsojen kanssa, tuntuu että kauheeta kiirettä saa koko ajan pitää, vaikka kauheesti ei mitään tehdäkään. Mä oon hiljakseen totuttanut Vienaa valjaisiin, jotka se on ihme kyllä alusta alkaen hyväksynyt tosi nätisti. Sain Kalmankaltiosta tosi nopeesti töitä, mikä on ollut suuri onni sen suhteen, ettei tarvitse stressata rahatilannetta enää. Uskokaa tai älkää, mä oon kirjastonhoitaja ja rakastan mun työtä! Siellä on sopivan rauhallista eikä liiakseen tarvi jauhaa asiakkaiden kanssa, ja noh, kirjat nyt vaan on musiikin ja hevosten lisäks parasta ajanvietettä. Mutta asiaan, en mä tullu tänne mun työpaikasta jauhaan yhtään sen enempää. Ollaan Vienan kanssa alettu löytää pikkuhiljaa yhteistä säveltä meidän touhuamiseen, vaikka se kyllä säännöllisen epäsäännöllisesti testaileekin mua edelleen. Yks päivä se ampas pihaton portista niin yllättäen, et meinasin jäädä lapsipunkkarin ja aidantolpan väliin. Saatiin hetki siinä portilla keskustella, miten sieltä pihatosta oikein ulostaudutaan. Kohta se täyttää 3 ja pitäis siirtyä talliin, täytyishän sen nyt osata käyttäytyä sit muidenkin kun mun kanssa. En mä kyllä yhtään epäile, etteikö Sotiksen porukka pistäis sitä yhtä hyvin kuriin kun mä, eiköhän tää pikkupunkkari oo kuitenkin helpompi ku jotkut kukkoilijat tällä tontilla.
Tänään sit olikin tapahtumarikas päivä. Oltiin sovittu Ainon kanssa, et se tulee laittaan mun kans kärryjä Vienalle ekaa kertaa perään ja illemmalla oliskin sit Noora, Sotiksen kengittäjä, tulossa vuoleen varsan kaviot. Ihan vielä ei lykätä kenkiä jalkaan, saakoot olla pihatossa ilman, etten mä joudu kohta lepytteleen vihasta Sannia kun Viena on räiskinyt kaikilta sen varsoilta jalat rikki. Ihan kivasti se on kyllä tossa laumassa käyttäytynyt, vaikka aikamoinen pomottaja onkin, mutta en viitsi ottaa riskiä. Eikä se niillä kengillä nyt edes teekään vielä yhtään mitään, ettei sen puoleen. No joo, mä menin iltapäivällä tallille töiden jälkeen ja Aino olikin siellä jo viimeistelemässä hommia yhen orivarsan kanssa. Huikattiin nopeat moikat toisillemme ja lähdin hakemaan Vienaa. Mä tykkään Ainosta. Se puhu sillon, kun sillä on asiaa, mutta jauhaa sen kans ei tarvinnu. Vaikka sillä oli varsinkin keskittyessään tuima ilme kasvoilla, mä pidin siitä. Oon ite niin kömpelö muiden kans, mut sen seurassa mun on helppo hengittää, kun väkisin ei tarvi puhua, eikä hiljasuudesta tuu epämukava olo kummallekaan.
Viena oli tänään ihmeen lepposella tuulella ja jopa vähän hörähti mut nähdessään. Siitä on alkanut kuoriutua pieni mammanmussukka sillon kun kukaan ei oo näkemässä, ja mä pidän siitä. En mäkään julkisesti osota hellyyttäni kenellekään, ni ymmärrän tuskan, enkä halua nolata Vienaa halimalla väärään aikaan. Harjasin sen ripeästi ja nostelin jalat, ihan vaan kerratakseni et ne nousee sieltä maasta kun pyydetään. "Onks valmista?" kuului Ainon ääni mun takaa. "Joo, on ihan just. Pistän vaan nää suitset vielä", sanoin ja Aino syvässä hiljaisuudessa kävi hakemassa pikkutallin nurkalta meidän kärryt. Viena katteli vähän epäröiden et mitäs hittoo me nyt oikein säädetään, mut sujautin sen suuhun porkkananpalan ja totesin, et tästä tulee oikeesti ihan kivaa, mä lupaan. Vienan korvat kääntyilivät tiuhaan tahtiin, mutta se seiso paikallaan. Katos vaan, osaa se uusiin asioihin suhtautua fiksustikin. Mentiin eka niin, että kuljettiin varsan pään vierellä molemmin puolin. Viena otti tän niin hyvin, kyllä sai kerrankin olla ylpee mun hallakostani! Vedettiin tallin pihassa edestakaisin, harjoteltiin miltä tuntuu, kun aisat osuu kylkiin käännöksissä, ja ei mitään. Jos tää sujuu alusta alkaen näin hyvin, niin mulla on hyvät mahkut saada tästä oikeesti toimiva peli valjakkoajoon. Lopulta me päätettiin, et Aino hyppäis hetkeks kärryjen kyytiin, sillä valmiudella, että jos jotain sattuu niin tulee äkkiä pois. Mutta mitään ei sattunut. Siinä se käveli pihassa kuin vanha tekijä. Ei me vielä sitä alettu ohjaamaan kärryiltä, tää oli tosi hyvä startti tähän hommaan näinkin. "Joo, eiköhän me lopetella tähän, kiitos Aino avusta!" "Ei kestä kiittää, näitä nuoria on kiva laitella", Aino totesi ja purettiin Viena yhdessä.
Just kun oltiin saatu Vienalta kaikki varusteet päältä, Noora kaarsi pihaan. Me ei Nooran kanssa oltu vielä tutustuttu, mutta Sanni oli sille heti mainostanut, että on saanut uuden asiakkaan tästä punkkarista, ja mulle hehkuttanut kuinka tää nainen osaa hommansa. Noora paljastui astetta puheliaammaksi kaveriksi, mutta onneksi se oli nainen ja osas puhua samaan aikaan kun kengittää - oli jo niin monesti nähty liian puheliaat kengittäjät, jotka ei osannu juoruta samaan aikaan ku lyö nauloja, vaan juoruilu vei voiton ja kengitys venyi tuntikausia pitkiksi operaatioiksi. Viena onneks tajuaa, että kengittäjien kanssa ei pelleillä. Sillä oli vissiin muutenkin astetta parempi päivä tänään, kun kaikki suju niin mutkattomasti. Ihanaa kokea näitäkin päiviä, kun kaikki sujuu eikä se pikkunen edes testaa. Vaikka mä pidänkin haasteista ja Viena totisesti osaa haastaa, tällasina päivinä mä tiedän, että tää vuonohevonen on kuin luotu mulle.
Ilmoitin Vienan näyttelyihin. En tiedä, mitä ajattelin, mutta ilmoitinpa nyt kuitenkin. Kyseessä oli kuitenkin rennommat näyttelyt, joissa jokainen sertin arvoinen voisi vastaanottaa irtoSERTin. Olisihan tää ainakin ihan hyvää harjoitusta, mutta totta hitossa mua jännitti meidän eka yhteinen reissu. Näyttelyaamuna heräsin todella varhain, osittain jännityksestä, mutta pitkien välimatkojen takia matkaan oli lähdettävä hyvissä ajoin. Tallille saapuessani Viena katsoi mua pikkasen kieroon, kun kävin hakeen sen pihatosta. "Et oo tosissas!!" se näytti irvistävän mulle, mutta tuli kuitenkin luokse. Ehkä se oli edes vähän utelias tietämään, mitä varten näin aikaisin herätään yöunilta.
Pohjoiseen muutto oli ollut tosi hyvä idea, mutta tiettyjä haasteita tuli taas esiin. Enhän mä tuntenut pohjoisesta ketään muita kuin talliporukan ja Vienan kasvattajan, joten apukäsiä mulla ei aina ollut saatavilla. Tallilla mua toki autettiin tarpeen mukaan, mutta ei kuitenkaan näin aikaisin aamusta, en ees kehdannut pyytää ketään heräämään meitä varten näin aikaisin. Me oltiin Vienan kanssa kuitenkin harjoiteltu lastaamista ahkeraan, myös yksin. Tällä kertaa lastaamiseen meni jonkin verran aikaa, mutta se ei haitannut, koska olin varautunut siihen. Viena kiukutteli lastaussillalla useampaan kertaan ja peruutti kerta toisensa jälkeen pois, mutta loppujen lopuksi suostui sinne menemään ja pääsimme lähtemään matkaan.
Kun vihdoin pääsimme Safiiritiikeriin, mulla kouraisi mahasta. Nyt se olisi sitten mentävä näyttelykehään tän nuoren kanssa, ei hitto mua oikeesti! Noh, nyt ei enää voitu peruuttaa ja otetaan nää nyt ihan harjotuksen kannalta vaan. Viena oli jännittynyt kuin viulunkieli ja mä olin ihan valmis pyörtymään hetkellä minä hyvänsä. Pakko myöntää, tää oli munkin eka kerta näyttelyissä, ei mulla ollut koskaan ollut hevosta, jonka kanssa niissä käydä. Odottelu tuntui pitkältä ja Viena oli kiukkuisella tuulella. "Pliis pliis pliis mee hyvin kehässä", mutisin itsekseni tietäen, ettei Vienan käytöstä voinut ikinä ennustaa etukäteen. Onneksi tultiin ajoissa paikalle ja tamma oli saanut tutustua vähän uuteen paikkaan ja katsella oudonnäköistä touhua ympärillään.
Kun vihdoin kylmäveritammojen luokka alkoi ja tuli meidän vuoro, pelkäsin että jalkani muuttuvat spagetiksi. "No niin, hallakkoni, mennään", kuiskasin vuonohevoselleni. Suureksi ihmetyksekseni Viena seisoi todella nätisti paikoillaan sen aikaa, kun tuomari tarkasteli sitä. Käynti sujui yllättävän hyvin, vähän jännittynyt, mutta ainakin se käyttäytyi hyvin. Ravissa Viena olikin sitten jännityksestä kova kuin kivi, enkä oikein saanut sen kivaa ravia esille. Se kulki lyhyttä töpöravia ja meidät pyydettiinkin ottamaan uusi kierros. Se oli vähän parempi, mutta ei kuitenkaan hyvä. Olin kuitenkin tyytyväinen siihen, ettei se aiheuttanut mitään draamaa tai showta kehässä, joten tosi hyvinhän se meni ensikertalaiselle. Luokassamme oli viisi osallistujaa ja sijoituimme kolmansiksi, joten olisihan se huonomminkin voinut mennä. IrtoSERT napsahti myös mukaan, joten eihän tähän päivään voinut olla kuin tyytyväinen, eiköhän me kokemuksen kautta saada esittämisestäkin rennompaa!
Viena on kotiutunut niin hyvin, etten ehkä kestä! Se on löytänyt oman paikkansa pihatosta (se on kaikkien pomo tietysti, oikee diktaattori) ja on ihan parasta kaveria Muusan ja Tuutikin kanssa. Ne painii, rapsuttelee ja nukkuu päikkäreitä kimpassa, mutta punkkarivarsa tietysti muistuttelee vähän väliä olevansa pomo ja pysyvänsä pomona. Tää lauman pompottelu ei oo kyllä tehnyt yhtään hyvää jo valmiiksi itsevarman varsan koppavuudelle ja me ollaankin sitten keskenään saatu vääntää siitä, kumpi meistä määrääkään kaapin paikan. Oon yrittänyt uskotella mun varsalle, että on vaan sen parhaaks, jos se tottelee mua, mutta saas nähdä koska se sen uskoo oikeesti.
Ei olla vielä paljoa sen kanssa touhuttu, oon antanu aika rauhakseen kotiutua ja katsella Sotamaalauksen meininkejä. Oon kyllä ottanut säännöllisesti Vienaa pihatosta harjattavaksi tallin käytävälle ja talutellut kentällä. Ravna on ollut tosi kiva ja avulias ja muutaman kerran tullut auttaan mua kentälle varsan kanssa kun sen mielestä on kivempi kulkea kahdella eikä neljällä jalalla. Mä vähän jännitän vielä uutta paikkakuntaa ja tallia, mutta Sotiksen porukka on kyllä ollut tosi mukava ja avulias ja pääasia että Viena on kotiutunut ja viihtyy. Ei se taida enää ees muistaa, ettei oo syntynyt täällä.
Heräsin kello neljältä aamuyöllä. Päivästä oli tulossa pitkä ja raskas, mutta olin niin innoissani! Asiat olivat edenneet hurjaa vauhtia eteenpäin; sain Ruusujärveltä vuokralle rivitalon päädystä ihanan kaksion, joka oli heti vapaa. Vienan vieroitus oli juuri aloitettu, joten nyt jos koskaan oli aika lähteä. Työpaikkaahan multa ei vielä löytynyt pohjoisesta, mutta mulla oli sen verran säästöjä, että pärjäisin hetken vaikka työpaikkaa ei heti ilmaantuisi. Olin pakannut auton edellisenä iltana. Mulla oli mun maasturi ja kuljetuskoppi täynnä tavaraa ja tarkoituksena oli ensin käydä tyhjentään muuttokuorma ja seuraavana päivänä hakea Viena. Google Maps näytti matkaksi 900 kilometriä ja että perillä oltaisiin 12 tunnin päästä.
Olin kysynyt Sannilta onko ok jos tullaan perjantaina. Hän oli innoissaan, mutta huomautti, että lauantaina oli sitten estekisat. Tämä vähän hermostutti mua, mutta katsoin lähtölistoja ja osallistujia oli melko vähän. Eiköhän me pärjätä ja eihän mulla oo töitäkään vielä niin ihan hyvin voin vahtia varsan reaktioita kisojen ajan. Matka meni hyvin ja sain kamat purettua, ihana vuokranantaja tuli muuttoavuksi kun kuulin että reissasin ihan yksin pitkän matkan. Sain just ja just lakanat laitettua sänkyyn ennen kuin rojahdin siihen, sammuin muuten saman tien.
Nukuin sikeästi kuin tukki ja heräsin yllättävän pirteänä. Tänään haetaan Viena! Jos rehellisiä ollaan, niin mähän en ollut edes koko varsaa vielä livenä nähnyt (tätä en kertonut äitille). Olin jo niin vakuuttunut myynti-ilmoituksen perusteella ja sain kasvattajalta paljon kuvia ja videoita sen jälkeen, kun oltiin kaupoista sovittu, että pidin tuollaista yksityiskohtaa pikkuseikkana. Varsa oli jo maksettu ja tänään tehtäisiin kauppakirjat samalla, kun haen varsan. Vetäsin kahvin naamariin ja nappasin matkaevääksi sämpylän ja banaanin. Valokylän talli tuntui olevan ihan naapurikylässä eilisen ajon jälkeen.
Viena oli maailman söpöin varsa, jonka oon ikinä nähny! Kihara punkkarin alku sojotti joka suuntaan, sen pitkät jalat kulkivat salamaakin nopeammin ja sen itsevarma katse teki muhun heti vaikutuksen. Vienan emä Gigikin oli todella upea tamma ja kun Humutin vitsaillen kysyi haluaako rahansa takasin, vastasin että saa lisää jos myy emän kanssa. Siihen kaupantekoon Humutin ei kyllä lähtenyt ja ehkä hyvä niin, mulla tulee oleen kädet ihan täynnä ton jukurivarsan kanssa. Juotiin pullakahvit ja tehtiin samalla kauppakirjat. Nyt se oli virallista: mulla on ikioma vuonohevonen! Kun oltiin kierrelty tallialue, katseltu hienoja hevosia ja lässytetty kevään varsoille, oli aika pakata mun varsa kuljetuskoppiin ja lähtee ekaa kertaa kohti Sotamaalausta. Humutin lykkäs mulle pari pullapussia mukaan tuliaisiksi Sannille, Samille ja muulle tallin väelle ja toivotti onnea matkaan. Lupas vielä auttaa aina, jos vaan kasvattajan apua jossain tarvittiin.
Kyttäsin kamerasta koko matkan ajan mun varsaani, joka kökötti kopissa kuin kovinkin kokenut matkustaja. Koppiin sitä ei ollut kovin helppo saada, mutta ainakin se matkusti rauhassa. Olin soittanut Sannille kun lähdin Valokylästä ja kun kaarroimme vihdoin Sotamaalauksen pihaan, oli siellä kunnon vastaanottokomitea paikalla. "Nyt se punkkari tulee!" kuulin Sannin huutavan tohkeissaan. Sam hymyili ja Sannin vieressä seisova nainen, joka esittäytyi Ravnaksi, vilkutti iloisesti. Mua jännitti. Ihan sikana. Olin Sannin kanssa puhunut puhelimessa muutaman kerran, mutta näitä kahta en tuntenut yhtään entuudestaan. Parkkeerasin auton Sannin osoittamaan paikkaan ja astuin ulos autosta. "Miten matka meni?" kysyi Sam ja hymyili mulle ystävällisesti. "Ei hitto, toihan puhuu englantia!" mietin ja tunsin hien valuvan selkääni pitkin: "nyt skarppaat, idiootti." "Tosi hyvin, varsa ainakin matkusti ku ammattilainen", sain sönkättyä. "Jos otetaan varsa eka ulos ja näytetään sitten paikkoja", Sanni sanoi reippaasti ja yhteistuumin purimme Vienan kopista. Tammavarsa katsoi järkyttyneenä ympärilleen ja tajusi, että nyt ollaan jossain ihan muualla kun kotona! Ensin se hirnui, kuopi maata ja lopuksi se nousi kynttilänä pystyyn ja kauhoi etusillaan ilmaa minkä kerkesi. Sanni nauroi, Sam katsoi epäröiden, Ravna ja minä rauhoittelimme varsaa. Annoimme sen rauhassa katsella ympärilleen ja muutama askel kerrallaan veimme sitä kohti pihattoa.
Pihatossa oli viisi uteliasta suomenhevostammavarsaa rivissä katselemassa mikä ihme on tuo oudon näköinen, hassun värinen kääpiö. Nähdessään toiset varsat Viena reipastui. Se alkoi vetää kauheeta vauhtia kohti pihattoa samalla vinkuen. Sanni ja Ravna meni pihattoon hätistämään Ulla Taalasmaita pois portilta ja Sam toimi porttivahtina. Sujahdettiin Vienan kanssa pihaton puolelle ja päästin sen irti. Hypättiin Sannin ja Ravnan kanssa sivuun ja annettiin lauman tutustua rauhassa uuteen jäseneensä. Vienan itsevarma, jääräpäinen luonne nousi heti pintaan, eikä pihassa arkailevasta, pelokkaasta varstasta ollut enää tietoakaan. Heti ensimmäisenä se kävi uhittelemassa pihaton isoimmalle varsalle, Neonille, joka ei kauaa jaksanut vääntää asemastaan pikkuvarsan kanssa. Tyytyväisenä voitostaan Viena lähestyi muita. "Siis se pomottaa kaikkia jo nyt!" Sanni räkätti ja mutisi jotain nössöistä suomiporsaistaan. Tutustumisen jälkeen alkoi leikki: kaikki kuusi kakaraa juoksivat ympäri pihattoa pukitellen ja loikkien ja Viena todella tuntui viihtyvän uudessa laumassaan näin ensivaikutelman perusteella. "Ai niin, Valokylän emäntä lähetti pullia tuliaisiks", sanoin ja tästä riemastuneena Sanni kutsui koko porukan kahville.
"Äiti, mä ostin vuonohevosen ja mä muutan Ruusujärvelle!" huudahdin yli-innokkaana puhelimeen vähän turhan aikaisin aamulla. "Anteeks mitä? Sä ostit mitä ja muutat minne? Mitä hittoo sä vuonohevosella teet? Luulin että etit kisahevosta", äiti tokaisi tyrmistyneenä. "No pystyy sillä vuoniksellaki kisaamaan! Ja Ruusujärvelle, Lappiin!" jatkoin innokasta pauhaamista. Tuli hetken hiljaisuus, jonka jälkeen äitini taisi sisäistää sanomani: "Et helvetti soikoon mihinkään Lappiin lähde, juurihan sä muutit pari kuukautta sitten takaisin tänne Pirkanmaalle! Miksi hitossa Lappiin?" "No siis etin pihattopaikkaa Vienalle kun se vierotetaan ihan kohta ja sit yks Sanni laitto viestiä et niillä olis tilaa ja se vaikutti niin hyvältä tyypiltä et haluun mennä sinne", selitin äidille joka haukkoi henkeä. "Siis sä muutat toiselle puolelle Suomea TALLIPAIKAN takia?!?" nyt äiti oli jo raivona.
Puhelu ei päättynyt kovin hyvissä merkeissä, mutta mä olin satavarma mun päätöksestä. Pieni kylä keskellä ei mitään kuulosti just mun unelmalta. En muutenkaan viihdy ihmisten seurassa niin miksen muuttaisi jonnekin, jossa saan olla ihan rauhassa? Ja Viena on syntynyt Lapissa, miksen mä lähtisi sinne mielummin kuin raijaisin hevosen tänne, kun en kuitenkaan täällä oo viihtynyt. Päätin olla välittämättä äidin puheista, kyllä se tottuu ajatukseen jossain vaiheessa. Sanni oli jo aiemmin kertonut tuntevansa Vienan kasvatin entuudestaan ja ilmoittaessani Humuttimelle tallipaikan löytyneen Sotamaalauksesta, oli hänkin tohkeissaan. Mikäs sen mukavampaa kuin suhteellisen lähelle jäävät kasvatit, joita voi halutessaan käydä moikkaamassa ilman, että tarvitsee suunnitella koko viikon reissua jonnekin kauas. Mä rupeen nyt pakkaamaan ja tekeen lähtöä uuteen kotiin uuden hevoseni luo, Ciao!
Ulkoasu © Pilvimarja 2013, Heidi // Taustakuva © Pexels.com
Viena on virtuaalihevonen!