Gullveig Lys

KRJ (0 sijoitusta)

00.00.0000 - Kutsu - Luokka - Sijoitus
00.00.0000 - Kutsu - Luokka - Sijoitus
02.05.2021 - Kutsu - Helppo C - 5/9
24.04.2021 - Kutsu - Helppo C - 7/10

VVJ (0 sijoitusta)

00.00.0000 - Kutsu - Luokka - Sijoitus
00.00.0000 - Kutsu - Luokka - Sijoitus
00.00.0000 - Kutsu - Luokka - Sijoitus
00.00.0000 - Kutsu - Luokka - Sijoitus

ERJ (0 sijoitusta)

00.00.0000 - Kutsu - Luokka - Sijoitus
00.00.0000 - Kutsu - Luokka - Sijoitus
00.00.0000 - Kutsu - Luokka - Sijoitus
00.00.0000 - Kutsu - Luokka - Sijoitus

01.05.2021 Hurjaa vauhtia eteenpäin

Nyt on ollut taas niin paljon menoo ja meininkiä, ettei ole edes paljoa ehtinyt päivitellä. Mä huomasin, että kisakalenteriin oli ilmestynyt muuten aivan meille täydelliset ensikisat, jotka olisivat 24.4., mutta sijaintina oli Ahvenanmaa. Miten mä ny täältä pohjosen perukoilta jaksaisin ajella Ahvenanmaalle, etenkin kun oli kahdet kisat samalla paikalla hyvin lähellä toisiaan ja oisin halunnu osallistuu kumpaankin. Märehdin tätä asiaa ääneen tallilla, harmittelin siinä mielessä pohjoista sijaintia, kun kaikkialle oli niin pitkä matka ja kumpikin nuoristani oli jo 4-vuotiaita, että kaikenmaailman kissanristiäiset alkaisivat olemaan ajankohtaisia. Sanni näytti jo vähän huolestuneelta mun puheista, en tiiä käsittikö se niin, etten enää haluaisi olla Sotiksessa. En mä sitä kuitenkaan tarkottanut. Ajattelin jo jättää kisat välistä, kun eräänä päivänä Sanni hyppelehti yksäreiden talliin virne naamallaan. "Arvaa mitä? Mä järkkäsin sulle sen kisahomman kuntoon!" hän ilmoitti heti ovesta sisään astuessaan. Vienakin katsoi tallinpitäjää epäluuloisena. "Mä soittelin Hiivurin Ennalle ja kyselin, josko niillä olis tilaa majottaa kaks ponia ja sut pariks viikoks niille. Sieltä on paljon lyhyempi matka Ahvenanmaalle ja Enna lupas myös pitää teille parit valmennuksetkin siinä samalla sitten", nainen jatkoi ja virnisti nyt entistä leveämmin. Nyt munkin kasvoille levisi hymy. "Ooksä tosissas? Vau!" hihkaisin ja samassa jännitys kouraisi vatsasta. "Eli me mennään meidän ekoihin - ja myös toisiin - koulukisoihin", nielaisin ja katsahdin Vienaan päin. "Jep, ole hyvä!" Sanni huikkasi ja lähti tiehensä.

No niinhän mä sitten maanantaiaamuna pakkasin kamat ja ponit autoon ja lähdin ajelemaan kohti Hiivuria. En ollut ennen käynyt siellä, mutta olin meidän tallilla nähnyt Ennaa ja sen talliapulaista Ottoo muutaman kerran, kun ne oli Sannin kanssa hoitanut bisneksiään. Lauantaiset kisat jännittivät, mutta myös pitkä matka hevosten kanssa yksin arvelutti. Onneksi mun kumpikin hyypiöistä matkusti nätisti ja sen sijaan, että olisin ottanut oman kopin, sain kahden hevosen kuljetusauton käyttööni reissun ajaksi. Näin poneillakin oli vähän omaa rauhaa autossa kunnollisen väliseinän ansiosta. Matka sujui hienosti, vaikkakin se oli pitkä ja uuvuttava tauoista huolimatta. Tän takia me lähdettiin hyvissä ajoin matkaan, ettei sitten heti tarvitsisi väsyneiden hevosten kanssa lähtee vielä Ahvenanmaallekin. Meidät toivotettiin oikein tervetulleeksi Hiivuriin ja poneille oli varattu oikein kivat puitteet talleista. Ponit saivat levätä seuraavan päivän, mutta käytiin kummankin kanssa Ennan valmennuksessa ennen kisoja.

Sain kisareissulle mukaan Ennan oppisopimustyöntekijän Fridan. Oli kiva saada kisahoitaja mukaan, kahden hevosen kanssa olisi ihan mahdotonta olla kisoissa yksin. Lisäapu todella tuli tarpeeseen. Saavuttuamme Ahvenanmaalle Mandelbackeen mun jännitys oli noussut jo pilviin. En ollut kisannut pitkään aikaan, eikä kumpikaan mun poneista ollut kisannut koskaan. Etenkin Pyryn kohdalla jo yksi näyttelykokemus oli ollut yksi katastrofi. Kauheesti nää mun varsani olivat kyllä edenneet tässä kevään aikana, enkä mä lähtenyt voittajamielessä kisaamaan. Halusin näille kokemusta. Eihän kukaan nyt ekoihin kisoihin voittamaan mennyt. Osallistuin kummallakin Helppo C-luokkaan, ohjelmana oli Helppo C:1 2000. Vienan kanssa starttasimme luokan kolmansina. Verryttelyssä pystyin keskittymään aika hyvin ja sain Vienaa rennoksi. Ennen verryttelyä punkkari oli ollut katastrofaalinen, se oli niin jännittynyt ja pinkeä, että pelkäsin sen lähtevän lentoon. Nyt se kuitenkin alkoi rauhoittua, vaikka selkeästi oli pientä levottomuutta ilmassa.

Kun meidät kuulutettiin radalle, valahdin ihan kalpeaksi. Nyt sitä sitten mentiin, pienen punkkarini kanssa. Vastahan mä sen ostin ja se oli 2-vuotias. Nyt se oli neljä ja matkalla ekaa kertaa valkoisten aitojen sisään tuomaroitavaksi. Ei hitto sentään! Ajatukset vilisivät päässäni ja mieleni teki kääntää hevonen ympäri ja laukata takaisin autolle. "Nyt keräät itsesi!" tiuskaisin itselleni äänettömästi, ryhdistäydyin ja aloitimme. Pysähdys, tervehdys, ravia. Jes, alku meni nappiin. Askeleen pidennykset jäivät vähän laimeiksi, ihan omaa syytäni, en uskaltanut kauheasti pyytää virittynyttä Vienaa eteenpäin, ettei se sinkaise räjähtävästi johonkin suuntaan. Radan edetessä aloin päästä omasta jäykkyydestäni eroon ja viimeisen harjoituslaukassa tehdyn keskiympyrän kohdalla me suoritimmekin jo oikein hyvin. Viena reagoi välittömästi omaan rentoutumiseeni ja yhtäkkiä allani oli se tuttu Viena, joka kotikentällä suoritti niin hienosti etenkin valmennuksissa. Ja vielä keskihalkaisijalle, pysähdys, tervehdys, ja se oli siinä! Taputin Vienaa kaulalle leveästi hymyillen. Sehän meni hyvin, kukaan ei kuollut!

Ei me kuitenkaan sijoille päästy, mutta ihan hyvät prosentit me saatiin alun kankeudesta huolimatta. Saatiin me noottia siitä, ettei askeleen pidennyksiä näkynyt ja tottakai saatiin palautetta jännittyneisyydestä, mutta 7. sija ja 63,929% oli oikein mallikas suoritus ensimmäisistä kisoista. Olin niin ylpeä Vienasta, joka ei sekoillut kertaakaan radalla. Kisojen jälkeen ajoimme takaisin Hiivuriin, jossa vietimme ensin rennosti muutamat päivät, annoin ponien levätä kisojen jälkeen ja sitten valmentauduimme vielä Ennan valvovan silmän alla. Huomenna onkin sitten toiset kisat ja maanantaina lähdemme ajamaan takaisin kotipohjoiseen. Toivottavasti huominen sujuu Vienan kanssa yhtä hyvin kuin viime lauantaina. Kyllä mä olen niin ylpeä mun punkkaristani! ♡

- Heta

---

17.01.2021 New year, new me - ja kaikkea muuta kliseistä paskaa

Muutin Lappiin viime vuoden toukokuussa, eikä mulla ollut mitään kokemusta siitä, millainen pohjoisen talvi oikeasti on. Tiesin kyllä, että koviin pakkasiin, korkeisiin nietoksiin ja pimeyteen saa sopeutua, kun muuttaa näin pohjoiseen. Kesä oli mieletöntä aikaa ja huomasin oikeasti voivani täällä hyvin. Ekaa kertaa oon tuntenut mun sieluni lepäävän ja mulla tuli tosi nopeesti sellainen olo, että mä oon tullut kotiin. Mutta pakko myöntää, että tämä ensimmäinen talvi on ollut melkoinen kulttuurishokki. Kun päivät lyhenivät ja lopulta pimeys laskeutui Ruusujärvelle, huomasin ekaa kertaa ahdistuvani täällä. En aluksi tiennyt, mistä se johtui ja jotenkin ajattelin, että Sannin jouluhömpötys oli suurin syy mun ahdistukselle. Mut ei se ollut, vaikka siinäkin kyllä kestäminen oli todella äärirajoilla. Onhan tuolla etelässäkin pimeetä, mutta tsiisus sentään, ei sitä voi edes verrata tähän aitoon kaamokseen!

Annoin kyllä itselleni luvan olla ahdistunut ja annoin myös aikaa itelleni tottua uusiin olosuhteisiin. Kovat pakkaset ei haittaa ja tää lumimäärää kuvastaa juurikin mun omaa käsitystä oikeasta talvesta. Ja uskon kyllä, että tähän pimeyteenkin tottuu, kun tietää, että joka vuosi se päättyy kyllä. Kun aurinko ensimmäisen kerran nousi pitkän pimeyden jälkeen, tunsin taas sitä samaa lämpöä kuin oon tuntenut alusta asti täällä asuessa. Eihän se päivä vieläkään kauaa kestä, mutta kyllä tämä parikin tuntia tuntuu jo hyvältä, ja tästähän ne päivät vain pitenee kovaa vauhtia. Oon saanut heti ihan uudenlaista energiaa ja nyt mua innostaa taas touhuta mun ponien kanssa (varsinkin, kun Sanni on luopunut jouluihmemaastaan ja elää nyt jotain joulun jälkeistä suruaikaa). Viena täyttää kohta neljä ja se tarkoittaa sitä, että pikkuhiljaa meidän on lisättävä treeniä. Ei tietenkään paljoa, mutta ei sitä kohta enää kolmivuotiaana voi kohdella.

Tänään mulla oli harvinaisen hyvä päivä. Sää oli mitä mainioin, vaikka pakkasta olikin -25 astetta. Ei tuullut yhtään, joten poskia nipistelevä pakkanen oli vielä siedettävän tuntuinen. Päätin pyhittää koko päivän poneilleni ja lähdinkin tallille jo ennen puoltapäivää. Ihan ekana mä siivoilin meidän varustekaappia ja putsasin ponien varusteita. Tämän urakan jälkeen hain Vienan tarhasta. Se vähän mökötti mulle, eikä oikein tuntunut innostuvan mistään. Lähinnä luimisteli ja pari kertaa jopa vinkaisi mulle harjatessa. Ymmärsin yskän, olinhan mä jättänyt mun rakkaan punkkarini aivan heitteille parin viime kuukauden aikana, vaikka olin kyllä välillä käynyt sitä hoitamassa ja liikuttamassa ja tallin puolesta siitä on pidetty niin hyvää huolta, Lumi varsinkin on ollut tosi isona apuna. Kuitenkin, olinhan mä käynyt vähemmän ja ehkä ollut poissaolevampi kuin normaalisti, joten annoin Vienan kiukutella. Saisipa edes siitä jotain mielihyvää. Olin pähkäillyt Vienan klippaamista moneen kertaan ennen kuin lopulta päädyin sen klippaamaan. Onhan täällä ihan pirun kylmä, mutta naapurin maneesi oli viimeinen niitti sille, miksi päädyin tähän ratkaisuun. En mä saisi tammaa koskaan kuivaksi, jos sen yli 10 senttiä pitkä turkki hikoaisi maneesissa ratsastaessa. Nyt sitä piti vaan loimittaa tehokkaasti ja ratsastaessakin pidin koko ajan loimitettuna näin kylmällä säällä. Tänään meillä oli vuorossa ajelulenkki, joten valjastin Vienan ja laitoin sille loimen niskaan. Ulkona sormet kohmeessa löin kärryt perään ja hautauduin kahden viltin alle kärryjen kyytiin.

Viena tuntui nauttivan päästyään pitkästä aikaa kärryjen eteen. Lumen natina tamman kävellessä tietä pitkin oli yksi nautinnollisimmista äänistä mun korville. Istuin mukavasti lampaantaljan päällä vilttieni kanssa. Ostin alkutalvesta superpaksun pilkkihaalarin, jotta tarkenisin kärrytelläkin hyvin. Punkkari kulki niin rennosti ja tyytyväisenä, että mun ajatukset harhautui väkisinkin ihan muualle talvimaisemia ihastellessa. Tajusin, kuinka hyvin mulla oli asiat just nyt. Mulla oli kaksi ihanaa ponia (anteeksi, punkkaria ei sais sanoo poniksi), kiva työpaikka ja musta tuntui, että olin löytänyt oman paikkani Sotiksen kirjavasta jengistä. Alkuun räiskyvät persoonat ehkä sai mut ajatteleen, etten mä ujouteni ja sosiaalisen kömpelyyteni takia istuisi porukkaan kovinkaan hyvin, mutta niin siinä vaan kävi, että oon päässyt osaksi aivan mahtavaa talliporukkaa. Etenkin Lumista on tullut mulle todella läheinen lyhyessä ajassa ja loppukesän supernolosta välikohtauksesta huolimatta me tullaan Saminkin kanssa tosi hyvin juttuun. Ravna on kunnon bosslady, arvostan sen hevosmiestaitoja niin paljon ja sitä, että se on tosi auliisti auttanut mua varsojeni kanssa, jos on ollut ongelmia. Ei mulla ollut kenestäkään mitään huonoo sanottavaa, ellei lasketa Sannin jouluylilyöntiä. Mutta se on jo mennyttä ja aika kultaa muistot, saan varmaan järkyttyä taas ens syksynä ihan yhtä paljon kuin viime halloweenin jälkeen. Välissä havahduin pyytämään Vienaa hölkkäämään ja kiristin ohjasotetta. Tamma lähti innokkaana raviin ja hetken aikaa mun piti pysyä tarkkaavaisempana. Vienan tasainen hölköttely sai mut kuitenkin vajoamaan taas ajatuksiini; kyllä mulla on niin fiksu nuori hallakko.

Tunsin jotenkin ihan hurjaa kiitollisuutta mun elämää kohtaan. Olin ollut ehkä vähän hukassa itseni kanssa Ruusujärvelle muuttaessa, tai tietysti olin. Enkai mä olis muuttanu toiselle puolelle Suomee hetken mielijohteesta, jos mulla olis jotenkin ollut elämä hanskassa. Mutta joskus ne pikaiset, radikaalit päätökset on just niitä parhaita. "Prrrr, Viena, kävellääs taas", sanoin hajamielisesti tajuttuani, että ollaan ravailtu jo hyvän matkaa eteenpäin. Käännyin risteyksessä oikealle, sillä sieltä pääsi aurattua metsätietä pitkin kotiin. Vienan hengitys höyrysi ja se nappasi suuhunsa kuusenoksasta evästä. Se tiesi, että mamma oli taas omissa ajatuksissaan, eikä komentaisi evästauosta. Rupesin ajattelemaan tulevaa kevättä ja kesää. Kai meidän oli tarkoitus startata parissa kisoissakin tällä kaudella, jos sopivia kisoja olisi näillä main. Tai voisinhan mä matkustaa kauemmaskin, tekis kakaroille hyvää päästä vähän tien päälle pitkästä aikaa. Suunnittelin hymyissä suin tulevaa ja samalla fiilistelin nykyhetkeä. Juuri, kun olimme kääntymässä takaisin tallin pihaan, tajusin, kuinka ällöttävän kliseinen pakkaspäivän maastolenkki meillä oli ollut ja kuinka olin juuri koko sen kliseisen lenkin ajan ajatellut maailman kliseisimpiä asioita, mitä ihmiset vuodenvaihteen aikaan pohtii pienessä päässään. Hyi hitto, mikä muhun oli oikein mennyt? New year ja new me, saatana soikoon.

- Heta

---

19.11.2020 Joulupakolaista auttamassa (kirjoittanut Sanni)

Heta oli aivan kauhuissaan Sotiksen joulukoristeista. Se oli kyllä ruvennut jo lämpenemään koristeille sen verran, ettei se nähnyt pelkkää punaista tullessaan talliin, ja olipa se pyytänyt anteeksi käytöstäänkin - mikä musta kyllä oli ollut lähinnä vähän huvittavaa, en mä nähnyt mitään syytä suuttua siitä, että yksi tallilainen lisää piti mua aivan kajahtaneena -, mutta silti Hetaa näkyi tavallista vähemmän tallissa marraskuun aikana. Siispä me päästiin tallityöntekijöiden kanssa hoitamaan Vienaa ja Pyryä niinä päivinä, kun Heta ei ollut paikalla.

Pyry oli tosi kiva nuorukainen ja mä olin saattanut vähän rohkaistakin Hetaa ostamaan sen, kun se oli kertonut orivarsasta, mutta mä tykkäsin Vienasta enemmän. Se oli hauska, luonteikas keissi, ja punkkarit nyt vaan on ihan supersöpöjä. Ehkä mä joskus tulevaisuudessa saisin jopa kokeilla nousta sen selkäänkin. Tänään mä kuitenkin otin sen vaan käytävälle vähän puunattavaksi ja harjoittelemaan paikallaan seisomista. Heta oli tehnyt tosi hyvää työtä ihan vauvana ostamansa tamman kanssa, mutta kolmivuotiaana sen kärsivällisyydessä oli edelleen hiomista. Viena oli päättänyt heilutella päätään tänään, kun se joutui seisomaan, mikä vaikeutti huomattavasti sen pystyharjan siistimistä. Mä olin katsellut jo pari päivää, että sen tukka alkoi jo sojottamaan ja olemaan vähän turhan villinä, joten mä olin nyt saksien kanssa sen kimpussa - tuskin Heta pahastuisi siitä, että sen poni olisi taas edustuskelpoinen.

Hallakko oli ihan mittaansa myöten täynnä mua, kun mä lopulta hyväksyin sen harjan kunnon. Sen irokeesi ei ollut kuin ehkä pari senttiä lyhyempi nyt, mutta paljon tasaisempi ja siistimpi. Mä rapsuttelin ja lahjoin Vienaa, ennen kuin mä loimitin sen Hetan ohjeiden mukaan ja vein ulos kuluttamaan energiaansa. Jouluna kuuluu olla kiltti lapsi, mutta mussa asuu pieni piru, joten mä päätin vähän kiusata Hetaa ja jätin Vienan karsinanoveen tonttulakin pienen lapun kanssa:

Sotamaalauksen Grinchille,
t. tonttu

Vanhempia päiväkirjamerkintöjä

00.00.0000 Mitä tehtiin?

00.00.0000 Mitä tehtiin?

00.00.0000 Mitä tehtiin?