Hiivurin Suomenhevoset
Tervetuloa Hiivurin Suomenhevosten järjestämiin kilpailuihin! Hiivuri on suuri suomenhevossiittola Kaakkois-Suomessa. Pienelle kylälle vuonna 2018 rakennettu talli on siittolatoiminnan lisäksi muotoutunut suureksi kilpailukeskukseksi, jossa järjestetään koulu-, este- ja kenttäratsastuskilpailujen lisäksi myös valjakkoajokilpailuja. Näiden kaikkien lajien harrastamista ja kisaamista varten meillä on hienot, modernit puitteet aina laadukkaista ratsastuskentistä kansallisen tason maastoesteisiin. Huonolla säällä ja talvisin kilpailut järjestetään suuressa maneesissa, joka on talvisin lämmitetty ja kesäisin siellä toimii ilmastointi.
VIP: 28.06.2020
Järjestäjä: Hiivurin Suomenhevoset (HIIV9370)
Vastuuhenkilö: enna (VRL-14704)
- Kilpailut ovat kaikille avoimet.
- Jokaiseen luokkaan mahtuu 30 osallistujaa.
- Ratsastaja saa tuoda enintään 3 hevosta/luokka.
- Yksi hevonen saa osallistua kahteen luokkaan, vain kerran per luokka.
- Kilpailut tuomaroidaan tuotosten perusteella.
- Jokaisessa luokassa saat valita tason itse Helppo D-Grand Prix väliltä (muista mainita taso osallistumisessasi).
- Tuotoksen voi lähettää myöhemminkin, kunhan lähetät sen viimeiseen ilmoittautumispäivään mennessä.
- Ratsastajan VRL-tunnus on pakollinen, hevosen VH-numero on vapaaehtoinen.
Tekstit tuomaroidaan sisällön, ei pituuden perusteella. Parhaimpia tekstejä ovat sellaiset, joissa todella välittyy tehtävänannon tunnelma ja tunteet, mitä tilanteessa koetaan. Tekstissä voidaan osittain sivuta pois tehtävänannosta, jos inspiroidut kirjoittamaan muutakin, mutta hyväksyttyyn suoritukseen vaaditaan ottamaan huomioon annettu aihe. Otan huomioon myös tekstin sujuvuuden. Onko tekstiäsi helppo lukea vai viliseekö se kirjoitusvirheitä? En kuitenkaan ole äidinkielenopettaja, joten ei tarvitse pelätä punakynää tuloksissa!
Osallistuminen
- Osoitteeseen enna@hurina.net
- Otsikolla TarinaKRJ
- Osallistumismuoto:
Luokka (rivinvaihto)
Ratsastaja (VRL-tunnus) - Hevosen nimi VH-numero (Taso)
Tarina
Erityismaininta
Kilpailujen paras muumi: Reita Svart (VRL-02753) - Sand Pond
Mukavan erilaiset juonet kaikilla, näitä oli mukava lukea. Voittajan tekstissä nousi esille nuoren ratsastajan jännitys ja jopa panikointi epätavallisessa tilanteessa. Toiseksi tulleelle ei voi kuin nostaa hattua kilpailemisesta vaikeasta kiimasta huolimatta!
Viixi (VRL-13923) - Usvan Helmi VH04-018-5516 (Va B)
Hiekan ja veren sekainen maku suussani saan itseni takaisin jaloilleni. Joku on jo napannut Helmin, ratsuni, joka on saanut häröilyllään aikaan vaaratilanteen verryttelyalueella. Päästessäni takaisin satulaan Helmi puuskuttaa sieraimet suurina ja tuijottaa kentän ulkopuolella ohi käveleviä ihmisiä silmävalkuaiset kiiluen. Tamma on säikähtänyt jotakin pahemman kerran ja sen keskittyminen on täysin muualla kuin työnteossa. Helmi oli tuntunut jo verryttelyn alkaessa jokseenkin jännityneeltä, mikä ei ole yhtään sen tapaista. Alkukäynnit olimme kuitenkin kävelleet ihan rauhassa, kunnes ravissa Helmi otti ja lähti niin yllättäen, että olin mätkähtänyt verryttelyalueen hiekkaan kauniissa kaaressa. Muutkin hevoset olivat Helmin takia alkaneet jännittyä ja koko loppu verryttely sujui jokaisen osalta kankeasti. Yritän saada Helmiin yhteyttä tekemällä paljon erilaisia harjoituksia kaikissa askellajeissa. Teemme jopa Helmin lempitehtävää eli laukanvaihtoja, mutta sekään ei auta ja etenemisemme on erittäin tuskaista. Helmi tuijottaa jokaista aidan pieltä ja joudumme liikkumaan keskemmällä kenttää, sillä tamma ei halua mennä lähellekään aitoja.
Yhdessä apulaiseni Joonaksen kanssa näemme parhaaksi viedä Helmi pois verryttelyalueelta, sillä ratsastuksesta ei tule mitään säpsyvän hevosen kanssa ja uudet äkkinäiset ryntäilyt voisivat vaarantaa muutkin. En ole enää edes varma, voisimmeko osallistua koko kilpailuun Helmin kanssa. Ainakaan tällaista hevosta en voisi tuomaristolle esittää. Jalkaudun Helmin satulasta ja talutamme sen Joonaksen kanssa kilpailualueen syrjäisempään paikkaa, jossa saamme olla hetken rauhoittumassa. Helmi puuskuttaa edelleen, mutta alkaa rauhoittua kun päästän sen maistamaan maasta ruohoa. Kuolainten kanssa syöminen ei ole kovin hyväksi, mutta jos syöminen on se keino, jolla saamme Helmin takaisin omaksi itsekseen, niin antaa mennä. Pian käsissäni on taas rauhallinen tamma, joka katselee kisapaikan hulinaa lempein silmin.
Erica Lehtimäki (VRL-13542) - Reverse VH20-035-0059 (HeA)
Pikkusiskoni Jenny sääti jalustimiani. Piru vie, kun en itse ratsastanut Rillalla eilen. Nyt tähänkin menee aikaa. Kyllä, minä Erica Lehtimäki, stressasin kilpailemista. Onneksi ratsunani oli Rilla. Sitä ratsastaessa ei taatusti unohtanut itseään stressaamaan, kun oli pakko ratsastaa. Tunsin sen jo melkein läpikotaisin, olinhan ratsastanut sitä kuitenkin jo siitä asti, kun äiti osti sen, eli kun olin 11-vuotias. Siitähän on jo 3 vuotta!
- No niin, mene jo, pikkusiskoni Jenny hoputti. Napautin kannuksillani Rillan kylkiä. Poni mietti hetken, ja lähti käyntiin. Verryttelyalueella oli tarkka valvonta siitä, kuka sai olla jo verryttelemässä, ja kuka ei.
- Numero? verryttelyvalvoja kysyi.
- 68, vastasin.
- Mene vain, vuorosi on seitsemän ratsukon kuluttua.
Onneksi Jenny oli jo kävelyttänyt Rillaa puolestani, joten pääsin suoraan hommiin. Ajattelin kuitenkin, että olisi viisaampaa ensin kävellä kenttä ympäri, jotta Rilla näkee, ettei täällä ole mörköjä. Pyysin Rillan taas eteenpäin, mutta yhtäkkiä se jännittyi. Mitä? Rilla jännittyi? Elämäni pysähtyi hetkeksi. Mitä nyt tapahtuu? Rilla on jääräpäinen possu, ei se ole ikinä jännittänyt mitään! Annoin varovaisen pohkeen uudelleen.
- Käske se jo eteenpäin! takanani huusi Jenny. - Näytät aivan höpsöltä seistessäsi siinä kentän portilla tuon nanoponin kanssa! Rillan pää oli korkeuksissa. Nyt päätin, nyt on mentävä. Annoin päättäväiset pohkeet ponille, ja se lähti kävelemään jännittynyttä, hieman sivuttaista käyntiä eteenpäin.
- Nojaa taakse ja rentoudu, anna sille hieman tilaa, äitini huusi.
En vain uskaltanut. Minua pelotti suunnattomasti.
- Äiti, voitko taluttaa? huusin kentän laidalle. Nyt vähän nolotti.
- En, ratsasta nyt vaan, äiti huusi takaisin.
Yritin rentoutua, ja ehkä hieman onnistuinkin siinä. Oi miksi, miksi juuri minun rakkaan pikku possuni piti juuri nyt pelätä? Tuntui, kuin Rilla olisi ravannut todella koottua ravia paikallaan. Yhtäkkiä tunsin notkahduksen niskassani. Rilla lähti täyttä päätä laukkaamaan kentällä! Poni puikkelehti kaikkien hevosten välistä, ja jotenkin pysyin kyydissä! Sitten se stoppasi, lensin kaulalle. Kuulin kovan rouskutuksen korvani juurella. Kyllä, rakas possuni oli back in the business.
- Hahaha, arvaa mitä se pelkäsi? No tuota kentän laidalla olevaa punaista kukkaa! Ei ole tainnut Rilla unelmoida kuin vain voikukista! Jenny nauroi.
Sonja Lovell (VRL-11911) - Hera de Winter VH19-155-0007 (VaA)
Heran valkuaiset muljahtelivat ympäriinsä silmäkuopissaan, kun se yritti pälyillä jokaiseen ilmansuuntaan samanaikaisesti. Olisin hyvin voinut päästää ohjista irti ja suorittaa ohjaamisen pitämällä niskahihnasta kiinni, sillä tamman pää oli lukittautunut tulitikkuna kohti taivasta. "Voisitko arvon kirahvi nyt laittaa sen pään alas? Ei me voida edes mennä radalle näin!" tuskastelin ja yritin mahdollisimman pehmein avuin ratsastaa lohikäärmemäistä tammaani eteenpäin verryttelykentällä, tietäen että se raivostuisi, jos yhtään komentaisin. "Mikähän sitä vaivaa?" mieheni kysyi kentän reunalta, kun vaapuimme puolelta toiselle heiluvana ja huojuvana raajojen sekamelskana pitkää sivua pitkin. "En tosiaan tiedä, kerro kun keksit", huokaisin syvään, pysäytin tamman ja loikkasin alas. Hera säpsähti, kun osuin maahan, ja puhalsi ilmaa sieraimistaan, kuin olisi juuri ottanut elämänsä spurtin.
Kopeloin mustanruunikkoa päästä varpaisiin, yrittäen etsiä turvotusta, haavoja tai muita arastavia kohtia. Hera ei meinaan tyypillisesti ole säikky. Tulinen, herkkä ja hermostunut ehkä, muttei missään nimessä säikky - ei kenttähevonen voi sellaista ollakaan, tai kilpahevonen ylipäänsä. En yksinkertaisesti voinut keksiä käytökselle muuta syytä, kuin että tammaa mahdollisesti sattui jonnekin, eikä se osannut ilmaista oloaan nyt muuten kuin sekoamalla. Hera mulkaisi minua raivokkaasti, kun osuin sen kupeeseen, eikä alavatsa ollut yhtään sen miellyttävämpää aluetta. Tamma laski päänsä ja ohjasi hampaansa minua kohti. "Ähky?" Oliver kysyi huolestuneena. En ehtinyt vastata, sillä jouduin takertumaan Heran ohjiin kaikin voimin, ettei se päässyt otteestani häätääkseen raivokkaasti läheltä ravanneen orin, jonka kuskilla tuntui myös olevan vaikeuksia pidellä kierroksilla oleva hevosensa hallinnassa. "Hetkonen, annapas puhelin", mutisin.
"Katotko kalenterista, milloin Heralla oli viimeksi kiima", sanoin heti, kun luurin toisesta päästä oli kuulunut yhden hevosenhoitajamme, Filippan, iloinen tervehdys. Kuuntelin hetken papereiden kahinaa ennen kuin sain vastauksen. "Sillä oli toukokuussa se yksi 10 päiväinen pirullinen jakso", Filippa kertoi. Voi hittolainen. "Noh?" Oliver kysyi laskettuani luurin käsistäni. "Kiima. Unohdin ottaa munkinpippurin mukaan tälle reissulle, kun en tajunnut, että uusi kiima oli jo nurkan takana", totesin epätoivoisesti. Nyt kun Hera ei ollut saanut rauhoittavia mömmöjään, se oli tietenkin tällainen. Puhelun aikana olimme siirtäneet Heran ruuhkaiselta verryttelykentältä syrjemmälle, ja se tuntui jo rauhoittuneen hieman. "20 minuuttia starttiin. Ei sitä viitsi perua, kun tänne asti on tultu, joten mennään ihan harjoitusmielessä", totesin hetken mietittyäni. Kyllähän se eteenpäin liikkuu ja vieläpä ihan näyttävästi, edestä ei vaan saa mitään otetta. Saapahan tuomari jotain viihdykettä päiväänsä kaikkien tasapaksujen ja täydellisten ratsukoiden välissä.
Ravna (VRL-14085) - Juorukello VH19-018-0399 (HeC)
Punarautias tamma luimi ja mulkoili minua, kuin olisin syönyt sen eväät. Kulta - kuten suurin osa Sotamaalauksen hevosista -, olivat tottuneet kilpailemaan Sannin kanssa, eikä Kulta arvostanut ollenkaan ratsastajanvaihtoa. Sannilla oli kuitenkin nilkka kipsissä kuukaudentakaisen ratsastusonnettomuuden jäljiltä, joten Kullan ja minun ei nyt auttanut kuin tottua tilanteeseen, ja mahdollisimman nopeasti. Raudikko vältteli katsekontaktia ja käänsi päätään pois, kun harjasin sitä vielä viimeisen kerran ja nypläsin tamman harjaa sykeröille. Sen korvat singahtivat eteenpäin ja sen koko olemus muuttui, kun Sanni linkkasi paikalle rapsuttelemaan Kullan turpaa. Yritin vielä lahjoa sitä porkkananpuolikkaalla, mutta hevonen ei ollut millänsäkään siitä. "Hyvin se menee, älä huoli", Sanni yritti lohduttaa hieman huvittuneena. "Kikkeli on välillä täl tuulel munki kaa." Valitettavasti parhaan ystäväni vakuuttelut eivät tällä kertaa auttaneet.
Sanni piti lähinnä muodon vuoksi Kullan suitsista kiinni, kun kiipesin tamman satulaan verryttelykehässä. Se oli virittynyt kuin tikittävä aikapommi, eikä meinannut lähteä taipumaan kumpaakaan suuntaan. Onnekseni olin kuitenkin hyvissä ajoin verryttelemässä, nimenomaan sattuneesta syystä, joten toivoin saavani Kullan vetreäksi ajoissa. Sanni seisoskeli kentän laidalla ja seurasi kulmat kurtussa menoamme. Vähitellen tamma alkoi kuin alkoikin lämpenemään, ja sen askelluksesta tuli irtonaisempaa ja luonnollisempaa. Mielessäni totesin kuitenkin, että minähän en Kullalla enää kilpailisi; Se saisi odottaa Sannin jalan paranemista ja kilpailla sitten todellisen mestarinsa kanssa.
Luokan voittajan teksti jäi vahvasti mieleeni heti osallistumisen saavuttua. Siinä on osattu hienosti kuvailla pienen kisahoitajan päivää. Teksti on kirjoitettu ottaen loistavasti huomioon kisahoitajan ikä, kerronta oli uskottavaa ja tunnelma välittyi selkeästi. Todella hellyyttävä tarina! Toiseksi sijoittuneen tarinassa oli aistittavissa katkeruus omasta tilanteesta, mutta myös sisarusrakkaus. Hyvin kirjoitettu teksti. Kolmanneksi sijoittuneella viihdyttävä, humoristinen teksti, sääliksi käy Joonasta!
Viixi (VRL-13923) - Kaihon Noitavaino VH19-018-0012 (He A)
Viixi kuulutetaan Nasun kanssa verryttelyalueelta pääkentälle, jossa kisasuoritus tapahtuu. Itse siirryn katsomon puolelle seuraamaan, miten hoitohevoseni suoritus sujuisi. Mukanani on myös järjestelmäkamera, jolla olisi tarkoitus ottaa kuvia tallin facebook-sivulle tämän päivän kisoista. Sää on mitä mahtavin ja aurinko paistaa juuri oikeasta kulmasta niin, että kuvista tulee varmasti ihan mahtavia. Minulla on myös hyvät eväät ja kahvikupponen, jotka ostin aiemmin kisapaikan buffetista pikkurahalla. Mikään ei voisi olla enää paremmin ja nautin olostani katsomossa, johon aurinko paistaa lämmittäen ihanasti käsivarsiani. "Joonas?" kuulen tutun äänen takaani. Kahvit menevät oitis väärään kurkkuun ja alan yskimään pahemman kerran. Hyvä oloni on poissa ja kaikki pilalla. Käännyn vastentahtoisesti katsomaan selkäni taakse mutta nimeni lausunut henkilö on jo kipittänyt aivan taakseni ja tarttuu halaamaan minua tiukasti. Nousen seisomaan ja koitan vastustella halaajan toimia parhaani mukaan. Kahvit läikkyvät katsomon penkeille ja leipä tippuu kädestäni. Järjestelmäkamera kolhiintuu halaajan laukkua vasten. "Mulla on ollut ihan kauhea ikävä! Jännä että me nähdään täällä, en olis ikinä uskonut", halaaja iloitsee. "J-joo...", soperran yhä kahvit kurkussani.
Rosita Degerlund (VRL-02753) - Hachim (HeB)
Sanoin sisarelleni Rositalle aina ennen kouluratsastuskisoja, että hän näytti prinssiltä. Pidin tietenkin huolta, ettei mieheni kuullut sitä. Kun katselin Rositaa radalla silmiä särkevän kirkkaassa auringonpaisteessa, ajattelin, että sekä loukkaukseksi että kehuksi tarkoitettu lausahdukseni oli ainakin tällä kertaa ihan totta.
Välillä halusin olla niin kuin Rosita kultakalvosinnapillisessa kilpatakissaan. Olisi hienoa laukata millä tahansa hevosella tuolla tavalla selkä suorana ja leuka pystyssä. Hassellakin, vaikka se kilpaili vain poneja ja suomenhevosia vastaan, eikä se ollut mitään verrattuna ratsupuoliverisiin saati sitten juokseviin lämminverisiin. Rositan asennetta oli hienompaa katsoa kuin Hassen liikkeitä. Olisi ihanaa uskaltaa pukeutua tuollaisiin tiukkoihin valkoisiin ratsastushousuihin ja tyköistuvaan mustaan takkiin siitä huolimatta, että vieraat ihmiset katselivat. Tuntuisi mahtavalta pystyä tervehtimään tuomaria kentällä yhtä ylpeänä kuin Rosita: niin kuin hän kuuluisi radalle, niin kuin hänellä olisi oikeus olla siellä. Olisi ylipäätään ihanaa voida ratsastaa ensimmäisen kerran omalla hevosellaan, tapahtui se sitten kisoissa tai ihan vain kotona...
Toisaalta en kuitenkaan kehtaisi ikinä käyttäytyä niin kuin Rosita. Nainen ei kuulu ratsaille. Ei edes tällaisiin koulukilpailuihin, puhumattakaan siitä, miten Rosita muutama viikko sitten voitti ratsujousiammuntakilpailut silkkaa röyhkeyttään. Kaikki hänen menossaan oli sopimatonta aina liian tiukoista vaatteista miesten harrastuksiin -- olihan kouluratsastuspukukin suunniteltu miehille aina silinteriä myöten! Ei ollut mitenkään päin hyväksyttävää, että Rosita teki Hassella jonkin sortin voltteja tai ympyröitä tai mitä lie -- mistä minä ratsastustaidottomana tietäisin -- tuolla tavalla kaikkien edessä.
Ajatuksistani ja mielipiteistäni huolimatta kiersin silti kilpailuita Rositan ja Hassen mukana. Minä olin se, joka ojensi Rositalle vesipullon satulaan, ja joka piteli Hassen ohjia hänen noustessaan sen selkään tai laskeutuessaan sieltä. En välittänyt, vaikka sekin oli miesten työtä. Sen takia kai hänen kanssaan parhaimmissa väleissä olinkin. Vaikka mieheni mielestä ratsastus olikin ajanhukkaa ja oikeat hevoset olivat raviradalla miesten kanssa, en antaisi hänen ikinä tulla minun ja sisareni väliin. Siksi seurasin Rositan ja Hassen suoritusta päättäväisesti ratsastajien alueen puolelta, vaikka en osannutkaan ratsastustaidottomana sitä ollenkaan analysoida. Joka tapauksessa minä ojentaisin käteni, kun Rosita ratsastaisi lopulta pois radalta, ja pitelisin Hassea niin kuin aina, kun hän laskeutuisi sen selästä. Vaikka Hasse ei ollutkaan mitään kunnon ravihevosiin verrattuna, ja vaikka ratsastus ei sopinut Rositalle tai kenellekään naiselle, minä en ikinä lakkaisi seuraamasta kentän reunalta Rositan ja Hassen kuulemma erilaisia mutta minusta ihan samalta näyttäviä ravi- ja laukkatehtäviä. Rositahan näytti prinssiltä ja Hasse kiillotettuna melkein kuninkaan hevoselta. Prinssit saivat tehdä mitä tahansa.
(Haluan tästä mainita, että tekstissä olisi voitu kertoa enemmän nimenomaan kisapäivästä, se olisi nostanut sijoitusta. Muuten teksti oli hyvin kirjoitettu ja viittaa toki aiheeseen. Sisarusten välinen suhde on käsin kosketeltavissa taidokkaan kuvailun ansiosta.)
Oskari Käkiharju (VRL-11936) - Dulce de Leche VH19-031-0313
Tavallisesti tällaisissa kisoissa osallistujalistoilta löytyisi myös Reija Käkiharjun nimi, tällä kertaa olin jättänyt ratsuni kotiin ja lähtenyt Oskarin avuksi/kisahoitajaksi Hiivurin Suomenhevosiin.
Olin toki selittänyt aviomiehelleni, että reissu olisi meille sellaista yhteistä parisuhdeaikaa, mutta oikea syy mukaan lähtöön oli kisapaikkana toimivassa tallissa. Suomenhevosia talli täynnä! Minun unelma! Jos ei olisi tullut rengastettua Oskaria, olisi minun tallikin täynnä vain ja ainoastaan suomenhevosia. Mutta koska herra Käkiharju oli olennainen osa elämääni, tallista löytyi myös puoliverisiä (Liikaa jos minulta kysytään).
Tunnollisesti hoidin kisaratsuksi valikoituneen Dulcen, varustin sen, kuuntelin Oskarin spekulaatiota muista kisaajista sekä niiden ratsuista, tsemppasin miestä kun se pohti, miten Dulce tänään mahtaisi käyttäytyä ja niin edelleen.
Miehen noustua tammansa selkään ja kadottua verryttelyalueelle koin tilaisuuteni koittaneen. Tokihan minun olisi pitänyt pysytellä lähettyvillä mikäli Oskari olisi syystä tai toisesta tarvinnut apuani, mutta en voinut vastustaa kiusausta lähteä hiippailemaan pitkin tallipihaa ja kuikuilemaan, millaisia asukkaita Hiivurin Suomenhevosista löytyikään.
Löytyihän niitä. Oreja, tammoja, varsoja... Joku tallityöntekijäkin siihen tuli kyselemään, voisiko olla jotenkin avuksi ja lähti sitten mukaani esittelemään paikkoja vähän paremmin. Jumituimme hyväksi toviksi erään tarhan laidalle rapsuttelemaan rautiasta tammaa ja keskustelemaan niitä näitä suomenhevosista sekä ratsastuksesta. "Kyllä täältä myytäviäkin hevosia löytyisi", työntekijä vinkkasi, mikä sai minut naurahtamaan. "Talli on tällä hetkellä täynnä, mutta pistän tuon tiedon korvan taa", hymyilin leveästi.
Tunsin puhelimen tärisevän housujen taskussa ja sen esiin kaivettuani huomasin Oskarin tavoittelevan minua. "Sori, täytyy mennä", mutisin työntekijälle ja lähdin kiireen vilkkaa hipsimään takaisin meidän trailerille. "Missä sä olit? Me ehditiin jo käymään kisaradallakin", Oskari ihmetteli. "Jäin suustani kiinni", sanoin pahoittelevasti. Olinpas täydellinen kisahoitaja... "Miten meni?" "Meni kai se", mies murahti päätään pudistellen. Hyvin? Huonosti? Otappa tuostakin mörrimöykystä selvää.
Reita Svart (VRL-02753) - Sand Pond (vaB)
Tänään minä sain olla meidän iskän ja Pondin muumi, kerta minä olen jo iso, melkein kuuden. Minä olen nähnyt, että isoissa kisoissa on sellaisia muumeja, jotka hoitavat hevosia, kun ratsastajat eivät kerkiä. Ratsastajalla on nimittäin tosi monta hommaa päivän aikana. Meidän iskälläkin oli. Sen piti juoda kahvia pahvimukista, puhua joillekin sedille ja tädeille ja kaikkea sellaista, niin että minä sitten hoidin Pondia kun olin muumina. Tai iskä auttoi vähän harjaamisessa, kun en yltänyt. Ja satulankin se laittoi. Ja suitset, kun Pondin pää on niin korkealla. Ja puhdisti kaviot, kun äiti sanoo etten minä saa kun se on vaarallista, vaikka salaa kotona iskä antaa minun kuitenkin puhdistaa, jos äiti ei vain näe. Iskä sanoo, ettei se vaarallista ole, ja äiti ei vain ymmärrä hevosten päälle, kun kerta käy vaan jalkapallossa, eikä oikeissa hyvissä harrastuksissa, niin kuin ratsastamassa.
Kotona minä saan istua iskän kanssa hevosen selässä aina aluksi ja lopuksi, ja aina välillä ratsastan itse, mutta nyt se ei käynyt, kerta oltiin kisoissa. Iskä meni ihan yksin, ja äiti halusi pitää minua sylissä vaikka olen jo iso kylläkin. Iskä teki minulle aina hassuja ilmeitä kun se meni ohi siinä lämmittelykentällä, mutta sitten sen piti mennä siihen oikeaan kisakenttään, niin sitten se ei ilmeillyt enää ja me mentiin äidin kanssa katsomon penkille. Siellä minä sanoin yhdelle tytölle, että toi on mun iskä, ja sitten me katsottiin kuinka iskä ja Pond menivät vähäsen jotain ravijuttuja.
Kun olen kerta muumi ja iskän ja Pondin valmentaja vähäsen myös, katsoin tarkkaan mitä iskä teki, että voisin sitten antaa palautetta sille. Meidän ratsastuksenopekin antaa aina palautetta että mikä yksi asia pitää korjata ja mitkä monta asiaa meni hyvin. Ensimmäisenä painoin mieleen, että iskä ei osaa vielä vissiin kunnolla kevyttä ravia, kun meni harjoitusravia koko aika. Minun ratsastuskoulun openi ainakin sanoo, että on maailman tärkein asia osata oikea kevennys, ja nyt iskä ei kyllä osannut yhtään. Toinen juttu, josta sille pitää sanoa, on vauhti. Minä olen kyllä mennyt ravia meidän Pondilla monta kertaa, ja se pääsee paljon lujempaa kuin mitä iskä meni. Meidän ratsastuskoulun ope ei ole sanonut tätä, mutta itse minä tiedän, että kaikkein nopein hevonen on paras hevonen, ja iskä meni tosi hiljaa. En ole saanut vielä laukata Pondilla, mutta sekin näytti tosi hitaalta, ja meidän ope sanoo että laukka on kuitenkin hevosen nopein askellaji.
Minä aion sanoa iskälle myös ohjasotteesta. Meidän open mukaan heppaa ohjataan pohkeella ja ohjalla, ja iskä ei nyt kyllä tainnut oikein ohjata ohjalla, kun ei kerta näkynyt mitään ohjaamista. Sillä oli kädetkin melkein yhdessä. Ei Pond voi tietää kumpaan suuntaan sen pitää kääntyä, jos ei vedä vähäsen sivullepäin. Apujen pitää olla selkeitä. Niin meidän ope sanoo. Meidän open nimi on Riitta ja se tietää kaiken hevosista kylläkin, kerta sillä on oma ratsastuskoulu.
Mutta meidän iskä näytti kyllä ihan kivalta kun se meni. Meidän kerhon tytöt on joskus huudelleet minulle, että minun iskä on hirviö ja syö lapsia, kun sillä ei ole kerta toisessa silmässä ripsiäkään, mutta ei se ole edes totta. Iskä on ihan kiltti ja se tykkää minusta ja äitistä ja Pondista ja meidän koirista, ja aina välillä se laulaa meidän marsuille kun luulee etten minä näe. Se vain näyttää vähäsen hassulta välillä, mutta ei se haittaa, ja sitä paitsi ei sitä edes huomaa enää sitten kun vaan on sen kanssa. Mutta kisoissa iskä olisi varmasti näyttänyt meidän kerhon tyttöjenkin mielestä kivalta, kerta sillä oli sellainen musta takki kuin minun sleich-ratsastajaukkelillanikin on, ja se hymyili itsekseen. Iskä hymyilee tosi harvoin, mutta yleensä silloin kun se on minun tai Pondin kanssa, tai kun se laulaa marsuille, tai kun se tanssii salaa koirien kanssa kun äiti on kaupassa ja minä vakoilen sitä omasta huoneesta. Iskä on kiltin näköinen, kun se hymyilee.
Iskä ei viitsinyt ratsastaa kauhean kauaa. Kotona se ratsastaa ainakin sata tuntia aina ennen kuin on minun vuoro, mutta nyt se meni vain vähäsen. Sanoin äitille, että nyt pitää mennä, kun minä olen kerta muumi. Äiti kuitenkin kuvasi iskää vieläkin kännykällä ja hyssytteli ja hoki etten minä ole mikään groomi. Minä lähdin sitten yksin hoitamaan hevosta, ja äiti juoksi täysillä minun perääni ja puristi minua käsivarresta niin kovaa että tasan tuli kyllä mustelma. Ajattelin että kantelen kyllä iskälle, mutta vasta sitten autossa, kun kerta meillä muumeilla on niin paljon hommia ettei siinä ehdi valittaa. Paitsi että satulavyötä en saanut avata, kun sekin on äitin mielestä vaarallista. Enkä yltänyt ottamaan satulaa pois. Enkä harjaamaan. Enkä saanut puhdistaa kavioita, kun äitin mielestä hevoset on hulluja ja vaarallisia. Mutta iskä osti minulle kuitenkin pehmiksen, kerta tein niin kovasti hommia.
Ashley Cox (VRL-13542) - Playboy VH20-035-0061 (HeA)
kirjoitettu Ashleyn miehen Jonin näkökulmasta
- Onko sinulla nyt kaikki? Tarvitsetko minua enää? kysyin Ashleylta.
- On on! Ashley vastasi kiristäessään Jeffreyn satulavyötä.
Suurehko poni steppasi paikoillaan, kuin tavallista. Se louskutti suuria kankiaan suussaan niin, että sen voi kuulla Hiivurin toiselle puolelle saakka!
- Menen nyt verryttelemään, Ashley huikkasi, kun myötäsi ponille, jotta se pääsi kävelemään.
Olin varmasti sata kertaa sanonut Ashleylle, ettei tekisi niin, jotta poni joskus oppisi pysymään paikoillaan! Eihän se ikinä opi oikeasti seisomaan paikallaan, jos se seisoo vain, kun ratsastaja pidättää sitä.
Ashley ja Jeffrey kävelivät kenttää ympäri. Jeffrey hirnui, tai siis huusi varmaan jokaiselle hevosella, joka meni ohi. Sellainen se on, oikea macho. Pian Ashley otti ohjat ja lähti ratsastamaan ravissa ympyröitä ja kaarteita, joilla hän asetti Jeffreytä sisään ja ulospäin. Ashley olisi saanut ratsastaa astetta paremmin ulkoavuilla, jotta Jeffrey olisi ollut tasapainoisempi. He ratsastivat myös siirtymiä, niin askellajien välissä, kuin välillä. Jeffrey vaikutti malttamattomalta. Onneksi sentään käynnissä Ashley vaati Jeffreyltä pitkän, rauhallisen käynnin, ennen kuin teki seuraavaa siirtymää. Yhtäkkiä Ashley ja Jeffrey pysähtyivät. Ashley sääti jotain ihan ihmeellistä, ja sitten yritti viittoa minulle. No eikös tietenkin, minä huononäköinen, ja nuo tuolla toisessa päässä. Että tuota naista!
- Seuraavana Oskari Käkiharju ja Dulce de Leche, valmistautuu Cox, Degerlund, kuului kuulutus.
Voi hitto. Mitäköhän se Ashley mahtoi viittoa. No, onneksi ne kävelivät jo tänne päin.
- Hae Jeffreyn ka..
Mitä se mahtoi sanoa?
- Kuulitko? Hae se kankiketju ja vähän äkkiä!
Oho. Miten nyt tuollainen unohdus sattuikaan, enkös juuri alussa kysynyt Ashleylta, onko nyt kaikki. Lähdin juoksemaan kohti traileria.
Niimpä tietenkin, en tahtonut löytää ketjua mistään! Missä se hiiskatin ketju nyt voi oikein olla! Miksi se olisi kotiinkaan jäänyt?
- Seuraavana Ashley Cox ja Playboy, valmistautuu Degerlund, Grant.
Nyt Ashley kyllä tappaa minut. Oltiin matkattu niin pitkä matka Hiivuriin, ja nyt ei voi kisata yhden kankiketjun takia! Hah, siinä se olikin! Se oli tippunut Jeffreyn juomaämpäriin, ties mistä syystä. Nappasin sen käteeni, ja juoksin kohti kilpailuareenaa.
Näin kimon ponin juuri kävelemässä kilparadalle. Hätääntyneen ratsastajan katse viipelsi ympäriinsä, varmasti etsien minua, siis hänen kankiketjuaan.
- Siinähän sinä olet! Viimetingassa! Ashley huusi.
En saanut mitään vastattua. Puuskutin, kuin elämänsä kilpailuturnauksen tehnyt ravihevonen. Laitoin ketjun paikallaan, ja taputin Jeffreytä kaulalle. Jes, nyt se hylky ei ainakaan ole mun vika.
Bastian Kelsen (VRL-13369) - Oldfinion Wolle Nelia VH18-013-0058 (GP)
Hiivurin koulukilpailut, kirjoitettu nuoren kisahoitajan Julian näkökulmasta.
Bastian verryttely oli loppusuoralla. Iso ruunikko tamma ravasi isosti eteenpäin. Kaviot tuskin koskettivat tummanharmaat hiekkakenttää. Kuin se olisi korvattu pilvipeitteellä. Keveys ja lempeys välittyi kauas katsomoon, kun kesken toisen suorituksen katsojien päät kääntyivät kohti verryttelyaluetta. Bastian kääntyi katsomaan minua tamman selästä ja lempeä vilkutus sai aikaiseksi punastuksen kasvoille.
H-hetken aika. Bastian siirtyi kuulutuksen saattelemana valkoisten kouluaitojen sisälle. Ruunikon kiiltävä karva korostui kirkkaankeltaisten kukka-asetelmien seassa ja suoritus alkoi terävän tervehdyksen saattelemana. Siirtyminen patsasmaisesta pysähdyksestä pehmeään passageen tapahtui kuin taikaiskusta. Rohkea veto. Kaunis siirtyminen. Vähintään 9. Hetken jälkeen tuli uudestaan näkymätön siirtyminen koulukäyntiin. Wolne pysyi kootusti miehen istunnan alla eikä tamman kevyesti pyöristynyt vauvamaha paljoa painanut. Wolne kantoi itseään ylpeydellä eteenpäin ja ohjakset miehen käsissä oli kuin hämähäkin seittiä.
Rata oli hyvässä puolessa välissä ja klassinen hymni soi taustalla. Helle alkoi tehdä tuhojaan, kun epämukava kuumuuden tunne valtasin kehon kauttaaltaan. Hiki valui otsaa pitkin ja silmissä sumeni. Vesipullo oli tyhjä ja oli pakko lähteä hakemaan varjoisaa paikkaa kentän laidalta. Varjoisa paikka oli tupaten täynnä eikä anteeksipyytely antanut sijaa massasta. Uiskentelin ihmisten seassa ja tuskin näin enää vilaustakaan ratsukosta. Olisi vielä reippaasti aikaa etsiä parempi paikka, kunnes Bastian saisi viimeisteltyä suorituksen Peter Gundryn säestämänä.
Turhautuneena lähdin katselemaan Hiivurin pihan hevosia. Suurin osa hevosista oli laitumella, mutta yksi massiivinen rautias ori kiinni huomion. Rautias lymyili havupuiden varjossa, mutta kuninkaalla ei ollut aikaa tulla tervehtimään vierasta rahvasta. "Ei väkisin", ihastelun pauloissa en kuullut uutta kuulutusta seuraavasta ratsukosta. Bastianin rata oli loppunut ajat sitten, mutta aivot eivät rekisteröineet tietoa tai antaneet signaalia, että nyt pitäisi hoitaa hevonen suorituksen jäljiltä. Ajatuksissa rautias ori oli muuttanut mielensä ja tuli tervehtimään aidan vierelle. Rapsutuksen aikana terävä äkki liike sai orin säpsähtämään taaksepäin. Jalat lähtivät juoksemaan kohti tallia, mutta tietoisuus tuli jälkijunassa.
Kiirehdin karsinalle, jossa Wolne todennäköisimmin nötköttäisi uupuneena. Odottamassa, että riisuisin tamman varusteista ja puunaisin tamman sekä varusteet loistokuntoon. "Ach je, Ach je, Ach je", voivottelin ja skannasin katseella ympäristöä. Miestä ei näkynyt missään ja ruunikko hörähti ystävälliseen sävyyn. Syyllisyyden tunne valtasi kehon. Pelosta mieli oli tuhannen päreissä ajatuksesta, että menettäisin uskollisuus tähden Bastianin silmissä. "Julia?", lempeä ääni sai vilunväreet tunkeutumaan kehon joka kolkkaan. "Bastian! Olen pahoillani! Eksyin, kun lähdin etsimään varjoisaa paikkaa yleisöstä", selitin kasvot punaisina hehkuen. Bastian naurahti hyväntahtoisesti. "Ei se mitään. Hoida Wolne loppuun. Lähden hakemaan shampanjalasit meille", mies iski silmää. Kierrokset kasvoi entisestään ja tuskin pysyin enää paikallani. Wolne potkaisi etujalalla karsinan ovea, että nyt pitäisi päästä pesulle. Tamman katse kertoi samalla enemmän kuin tuhat sanaa, että mitä se nainen nyt riehuu, haluan pesulle nyt! Viileä suihku rauhoittaisi varmasti omat tunteet samalla. Viimeistään shampanjalasi mansikoiden kera.
Sanni (VRL-14085) - Kuuma ku hella kuutosella VH18-018-2257 (HeB)
Mä olin vaatinut lähteä Ravnan kanssa Hiivurin kilpailuihin kisahoitajaksi. Jos mä en voinut itse ratsastaa kisoissa, niin mä olisin aivan taatusti ainakin motkottamassa Ravnalle asiasta! Sam oli sitä mieltä, että ei todellakaan, mä en lähde rikkinäisellä jalalla kaakkois-Suomeen asti, mutta siinähän yrittäisi estää. Mä pakkasin itselleni ja Ravnalle muutaman päivän tarpeet ja lähdin kilpailuja edeltävänä iltana Ravnan kanssa ajamaan. Mun superkiltti Sam ei voinut kuin vain huokaista ja vaatia, että mä pitäisin edes yhteyttä ja kertoisin olevani kunnossa. "En mä murtuneeseen nilkkaan kuole", mä olin tiuskaissut, ja lähtenyt kotoa huonoissa tunnelmissa. Mä ehdinkin koko ajomatkan moittimaan itseäni siitä, etten mä pyytänyt anteeksi ennen lähtöä. Mä en todellakaan tekisi sitä puhelimessa, ja koko homma vaikeni jokaisella ohikulkevalla tunnilla.
Kisapäivä kuitenkin vei mun huomioni melko tehokkaasti. Hiivurissa oli vilinää ja vilskettä, ja mä sain pysyä valppaana melkeinpä koko päivän, etten mä olisi keppeineni tiellä. Kulta oli ollut aiemmassa lähdössä ja kiukutellut Ravnalle, joten sen onneksi sen toinen ratsu oli sen ikioma rakkauspakkaus Hilppa. Hilppa oli sitäpaitsi superlungi kaveri, joten vaikka se olisikin ollut mun vakioratsuni, niin se olisi tullut loistavasti toimeen Ravnan kanssa; Sitä ei paljoa vieras ratsastaja taikka talli haitannut.
Alkuverryttelyiden jälkeen Hilppa kulki mun silmääni varsin hyvin, ainakin verrattuna tököttävämpään Kultaan, ja pian kutsu kävikin. Ravna ratsasti radalle, tervehti ja aloitti harjoittelemansa ohjelman. Mä en ollut kummoinen kouluratsastaja, mä viihdyin paljon paremmin esteillä ja etenkin maastoesteillä, mutta yleispainoitteisten hevosten kanssa kouluakin tuli ratsastettua niska limassa. Pieni tamma kulki kuin unelma, teki kaiken mitä Ravna pyysi viimeisen päälle, ja yksinkertaisesti näytti hyvältä. Ratsukkoa katsellessa mä en voinut kuin todeta, että Ravna oli ihan oikeasti tehnyt loistavaa työtä Hilpan kanssa. Se oli täysin ja kokonaan Ravnan kasvattama ja kouluttama, vaikka se virallisesti olikin Sotamaalauksen kotikasvatteja. Selkeästi mä en ollut ainoa, jonka mielestä rata meni hyvin, koska lopputervehdyksen jälkeen Ravnalla oli naama niin näkkärillä, kun se ratsasti radalta, että mä kiirehdin nappaamaan sitä kuvan Snapchatiin.
Livia Vilde (VRL-11889) - Chirijiraden (Prix St Georges)
Lydia on ollut siskonsa kisahoitaja niin pitkään kuin jaksaa muistaa. Pitkään se meni myös toisinpäin: Livia teki hänelle vastapalveluksen joka toinen viikonloppu, kun perheen hevosauto suunnattiin kouluratsastuskilpailujen sijaan kenttäkisapaikoille. Ja koska kunnianhimoiset sisarukset eivät joutuneet koskaan kilpailemaan toisiaan vastaan, toisen menestyksestä saattoi olla aidosti onnellinen.
Nyt perheen ponit ovat vaihtuneet hevoseen ja Lydian lupaavasti alkanut kilpaura onnettomuuden takia harrasteratsastukseen, mutta siskonsa groomi hän on edelleen. Viikonloput kisapaikoilla kuuluvat Lydian arkeen yhtä erottamattomasti kuin työvuorot maanantaista perjantaihin. Hän nauttii saadessaan seurata huippulaadukasta kouluratsastusta, puunata kermakaramallin väristä Chili-tammaa säihkyväksi ja tehdä itsensä merkitseväksi pitäessään huolen siitä, että Livialla on aina kaikki mitä hän tarvitsee.
Lydia ei kuitenkaan voi mitään sille, että ilon ja onnen lisäksi myös kateus ja katkeruus ovat kisareissuilla usein läsnä. Niin paljon kuin hän haluaisikin tuntea vain ylpeyttä siskonsa huippusuorituksista, Lydia ei voi olla ajattelematta, että hänkin olisi ansainnut menestyksestä osansa. Joskus pimeimpinä hetkinään Lydia toivoo, että Livia olisi loukkaantunut hänen sijastaan. Livia olisi todennäköisesti pystynyt jatkamaan kouluratsastusta rampanakin, mutta Lydialta sen sijaan on viety hänen omin, rakkain ja tärkein lajinsa kenties iäksi.
Hiivurin kouluratsastuskilpailuissa Chili tekee hyvää PSG-rataa ja Lydia seisoo aidalla vesipullo ja omenalohko käsissään. Vaikka kaksikko ei ole startannut tällä tasolla vielä montaa kertaa, Lydiakin on jo oppinut radan ulkoa. Hän osaa pidättää hengitystään oikeassa kohdassa jännittäessään sitä, tuleeko laukanvaihto puhtaasti. Ja vaikka Lydia ei ole kouluratsastaja, hän näkee jo, onko puolipirueteissa riittävästi keveyttä hyviin pisteisiin.
Tänään on, ja Chili näyttää liikkuvan jopa tavallista tahdikkaammin ja ilmavammin. Se on myös kisahoitajan unelmahevonen – kiltti, seurallinen ja hyvätapainen. Lydia on onnellinen, että Livia on löytänyt ratsukseen hevosen, jonka kanssa hän voi eittämättä nousta lopulta GP-luokkiin.
Lydia itse toivoo, että pystyy vielä joskus itsekin kilpailemaan. Ammattilaista hänestä ei enää koskaan tule, mutta kenties Liviasta voi tullakin, hän miettii ja yrittää olla tuntematta vatsanpohjassa pistävää kateutta.
Tässä luokassa taso oli kova, vaikka osallistujia vain kolme. Kuten jo tehtävänantoa suunnitellessani ajattelin ja toivoin, nämä tarinat olivat todella viihdyttäviä. Kaikkien tekstit olivat sujuvia ja kilpailuhenkisyys välittyi jokaisesta. Näistä oli vaikea valita voittajaa, kiitos kilpailijoille!
Viixi (VRL-13923) - Kaunon Astronautti VH18-018-2074 (He A)
"Moi Viixi!" naisen ääni takavasemmalta hihkaisee kiristäessäni Aapon satulavyötä kisapaikan laitamilla. Käännyn katsomaan ja näen (entisen) kaverini Ritun hevosensa Ballen selässä. "Ai, moi", mumisen naisen lähestyessä minua ja Aapoa hevosensa kanssa. Ritu nousee ratsailta ja kehaisee ensimmäisenä, että tuli voittamaan nämä karkelot. Ratsunsa Balle on kuulemma moninkertainen suomenmestari ja laadukas kouluratsu, jonka veroista ei ole näillä paikkakunnilla nähty. Kaiken kukkuraksi Rita huomauttaa, että oma hevoseni Aapo näyttää hieman pölyiseltä ja se pitäisi kiillottaa Show Shinella. "Tää on ihan tarpeeks kiillotettu näitä kisoja varten", vastaan tympääntyneenä ja sipaisen Aapoa lautasten päältä. Olin kyllä edellispäivänä ratsuni pessyt ja tänään huolella harjannut, eivät nämä nyt sentään mitkään maailmanmestaruudet olleet. Rita hymähtää ja toivottelee ivalliseen sävyyn onnea varmaan häviöön ennen kuin poistuu paikalta. "Onnea itsellesi", huikkaan perään ja käännyn takaisin Aapon puoleen. Omasta mielestäni Aapo näyttää todella siistiltä suokilta, eikä sen kiiltävyydessä ole mitään vikaa.
Puhuttuani apulaiseni kanssa Joonas on oitis sitä mieltä, että minun kannattaa jättää kukkoileva Rita omaan arvoonsa ja ratsastaa päivän suoritus parhaani mukaan. Mieleni tekisi hieman näpäyttää naista, sillä vuosien takainen kaverisuhteemme päättyi siitaisasti ja välillämme oli ollut kärhämää jo kauan. Annan Aapon ohjat Joonaksen käteen ja ilmoitan lähteväni käymään tallin vessassa ennen omaa suoritustani. Matkalla kilpailualueen halki huomaan Ritan ja Ballen seisovan verryttelyalueen laitamilla odottamassa verryttelemään pääsyä. Kävelen Ritan luo toivottelemaan lisää onnea, vaikka oikeasti mielessäni on aivan toisenlaiset suunnitelmat. "Hei, kuulitko jo, että tän päivän rata on vaihdettu?" kysäisen huolestuneenoloisesti. "Mitä? En, mistä sä tollasta kuulit?" Rita ihmettelee. "Kisavastaava ilmoitti äsken kaiuttimista, etkö muka kuullut?" esitän hämmästynyttä. "No en! Mikä rata se nyt sitten on?" Rita alkaa hermoilla. "Mä voin lähettää sulle Wapissa tän uuden radan linkin, se on toi Helppo A 2020, eikä 2009", tarjoan apua 'tietämättömälle'. Oikeastihan rata ei ole mihinkään muuttunut, vaan haluan Ritan suorituksen epäonnistuvan. Rita kiittää onnessaan ja alkaa nopeasti opettelemaan uutta rataa. Myhäillen poistun paikalta, nyt voitto olisi takuulla minun.
Dietmar Freitag (VRL-13369) - Alcala VH20-066-0003 (GP)
Sanotaan, että avioparilla on yhteiset viholliset. Mutta sana vihollinen oli turhan ankara sana kuvaamaan Florentinaa ja hänen vitivalkeaa ratsua. Florentina oli enemmän paremman puoliskon Monican vanha ratsastuskoulukaveri ja heille oli tapana kilpailla kaikesta. Siis ihan kaikesta. Kummalla oli parempi hevonen, laadukkaammat varusteet, enemmän ystäviä, terveellisimmät elämäntavat ja parempi poikaystävä. Florentina on aina ollut ihastunut minuun ja kantaa avioliitosta kaunaa Monicalle hautaan saakka. Ironista, mutta totta.
Heti alkuverryttelyssä platinablondi katseli minua vihjailevasti. Oloni oli kuin ritarilla, joka kilpailee lempiprinsessan nimissä. Virnuilin mielikuvaa, sillä hetkettäin olin ratsastanut Alcalalla täydet haarniskat päällä historiallisen ratsastuksen kilpailuissa. Joka tapauksessa, nyt saivat haarniskat ja teräaseet jäädä kotiin ja alkaa miettimään Monican kanssa miten Florentina voitetaan.
Florentina oli kuluvan kuukauden aikana sabotoinut Monican rataestekilpailuita ankaralla kädellä, että tällä kertaa päädyimme reiluun peliin. Ei varusteiden piilottelua, kasvoille piirtelyä, syöttämällä hevosille turvottavia rehuja tai edes ilmeilyä. Pelkästään viimeisen päälle hiottua verryttelyä. Alcala itsessään ei välittänyt oliko verryttely lyhyt vai pitkä. Tamma otti tilanteen rauhallisesti vastaan, mutta painoi korvat niskaan kiinni Florentinan ratsastaessa liian läheltä. Teki varmasti aivan kiusallaan. Iberialaisverinen ratsu ravasi kootusti ohitsemme ja Alcala hirnahti terävästi potkaisten sivuun. Onneksi ei osunut. "Fuck off", Monica murahti kentän laidalta, mutta ihan syystä. Florentina meinasi juuri tahallaan aiheuttaa vaaratilanteen.
Raskas puoliveritamma ei ollut mitään verrattuna iberianpuoliverisen rinnalla. Florentina starttasi ennen meitä ja sain rauhassa jatkaa verryttelyä. Edes Monican katkerat kommentit eivät häirinneet, kun nainen meni seuraamaan pahimman kilpailijan suoritusta. Punaruunikko tamma pyöristyi koottuun muotoon painopisteen siirtyessä taaemmas. Alcala kantoi itseään rennosti eteenpäin ja olisin voinut heittää ohjat kaulalta, ja tamma pysyisi kootussa muodossa. Siirtymiset harjoituslaukasta koottuun laukkaan ja kootusta laukasta koottuun raviin sekä vielä käynnistä passageen sujuivat odotettua paremmin. Paljon kehitystä lyhyessä ajassa. Ruunikko toimi täydellisesti mielenvoimalla ja oli vahva tunne, että viimein päihittäisimme Florentinan. "Florentina Gessler ratsunaan Diamante, päättää ratansa huikein tuloksin. 83,123%!", kaiuttimista kajahti huuto ja hyvä tunne voitosta huuhtoutui viemäristä alas. "Hemmetti. Laitamme paremmaksi!", murahdin ja kunnianhimo suorastaan hehkui ulospäin. Alcala asteli radalle kootuin askelin ja Monica toivotti onnea kentän laidalta. Vedin keuhkot täyteen ilmaan ja puhalsin samalla tyhjäksi. Alcala rentoutui alla ja oli valmis kuuntelemaan apuja. Nyt kaikki tai ei mitään.
Sonja Lovell - Lawine van Khim VH19-040-0071 (VaB)
Vivi asteli vierelläni omaan tuttuun tapaansa korvat tanakasti hörössä, tökkien välillä kylkiäni höristen, rapsutuksia kaivaten. Virnuilin ylpeästi, kun ympäriltämme kuului ihastuneita huokauksia. Friisiläishevoset tuskin olivat kovin yleinen näky näillä kulmilla, ja olihan Vivi nyt muutenkin sellainen hevosten jumalatar. Ylpeilevä kierrokseni käsihevosalueen ympäri kuitenkin keskeytyi yllättäen, kun silmäni osuivat vaaleahiuksiseen naiseen, joka rapsutteli rautiasta suomenhevostammaa. "Roosa?" kysyin epäuskoisena. Vihreä silmäpari kääntyi suuntaani, ja meidän molempien leuat loksahtivat auki samanaikaisesti. "Herrajestas sä olet kaukana kotoa!" blondi naurahti ja kurkottautui haalaamaan minua hellästi. Vivi yritti kurkottaa innokkaasti moikkaamaan Roosan tammaa, mutta sai pakit kovan kiljahduksen saattelemana.
Hetken keskusteltuamme tajusimme olevamme samassa luokassa tänään. "Mistäs sä näin laadukkaan koulusuokin oot taikonut?" kysyin uteliaasti. "Kaverilta ostin reilu viisi kuukautta sitten. Eka oma kuoli aikanaan ähkyyn, ja yhden suokin myin ennen äitiyslomaa. Nyt, kun mukulat on koulussa, niin on taas aikaa harrastaa", Roosa kertoi iloisesti. "Vieläkö sä kilpailet esteillä?" kysyin, rapsutellen hajamielisesti vieressäni torkkuvaa Viviä. "En, se homma jäi esikoisen synnyttyä. Sä oot vissiin nykyään jollain maailman rankingin listoillakin?" Roosa kyseli hymyillen. Punastuin ja nyökyttelin pienesti "Niinhän mä olen joo, ollut jo jokusen vuoden", vastasin hiljaa. "Mitä siinä nöyristelet? Sä oot tehny kovan duunin sen eteen ja ansainnu kaiken!" blondi ärähti minulle kannustavasti, kiiruhtaen sitten matkoihinsa tajutessaan, että startti lähestyi kovaa vauhtia.
Suuntasin itsekin verryttelyyn uninen, helteen hieman uuvuttama Vivi mukanani. Aloin kauhomaan vettä viilennysämpäristä tamman mustalle kaulalle, upoten ajatuksiini. Ajatella, miten elämä voi viedä kaksi samassa paikassa kasvanutta ihmistä täysin eri teille. Minä ja Roosa olimme kilpailleet teininä toisiamme vastaan esteratsastuksessa, enkä ollut voittanut häntä nopeudessa koskaan. Välillä, jos Roosa oli kolistellut puomeja alas, olin saanut paremman sijoituksen, mutta ne kerrat pystyi laskemaan yhden käden sormilla. Nyt hän ei enää edes hyppää, ja minä olen jonkin sortin ammattilainen. Vaikka laji oli tänään kaikkea muuta paitsi vauhdikas ja vaarallinen, kilpailuviettini oli silti herännyt. Olkoot Roosan suokki kuinka näppärä peli tahansa, minulla oli tänään allani maailman paras Vivi!
Vivi liikkui kuin unelma, ja uskallan sanoa, ettei se ollut puhtaasti hevosen itsensä luontaista taitoa. Roosan näkeminen oli virittänyt minut niin keskittyneeksi, etten edes muista, milloin olisin viimeksi ratsastanut näin keskittyneesti. Vatsalihakseni huusivat armoa, kun painelin lisättyä ravia verryttelykentän poikki, mutta onnistuin silti istumaan satulassa kuin liimattuna. Laukanvaihdot ja kaikki sujuivat niin mukavasti, etten olisi malttanut lopettaa niiden väläyttelyä ihastuneelle yleisölle, mutta pakkohan se tässä helteessä oli, jotta liikettä säästyisi vielä radallekin. Suuntasin kilpailuareenan portille odottamaan vuoroani, enää kaksi ratsukkoa ennen minua. Samalla hetkellä kuulin kuuluttajan ilmoittavan Roosan tuloksen: melkein 79 %. "Jösses! Nyt joudutaan Vivi pistämään ihan tosissaan töppöstä toiseen eteen!" totesin silitellen tamman mustaa kaulaa. Se tuntui olevan yhtä valmis voittamaan kuin minäkin.
Ratamme meni lopulta juuri niin nappiin kuin olin uskaltanut toivoakin, lukuun ottamatta sitä kohtaa, jossa nostin laukan pari metriä liian myöhään. Hitsi mikä amatöörivirhe, varmaan tämä kuumuus pehmentää pään! Vivi oli kuitenkin ollut upea itsensä, reagoiden jokaiseen apuun täsmällisesti. Roosa oli vastassa portilla. "Kyllä huomaa, että oot panostanut tähän lajiin koko elämäsi viimeiset kymmenen vuotta", blondi totesi leveästi hymyillen. Menin aivan sanattomaksi, ja lopulta sain änkytettyä vain pyynnön, että tulisivat joskus perheineen lomalle tilalleni Englantiin.