Tuotokset

Osallistujien tarinat tulevat esille tulosten julkaisun jälkeen, jolloin kaikki pääsevät nauttimaan muidenkin osallistujien kisatunnelmista.

1. Me ei tultu tänne pelleileen

"No niin, rauhassa nyt! Tasaisia puolipidätteitä, muista kiittää joka hypyn jälkeen!" Rosan vaativa muuta rauhallinen ääni kaikui korvassani kuulokkeen välityksellä. Nuoruudessani minua vuosikaudet valmentanut nainen oli saapunut pitkästä aikaa kilpailuihin paikan päälle vahtimaan tekemisiäni nyt, kun olin saapunut taas Suomen maalle hevosteni kanssa muutamaksi päiväksi. Allani oli Arttu, 4-vuotias jenkkiläispuokki, jolle nämä olivat ensimmäiset ulkopuoliset kilpailut. Mustanruunikko ori katseli ympärillään sinkoilevia hevosia huolestuneena ja koki selvästi suurta ahdistusta verryttelyn vilskeen keskellä. Varsinaisesti en kaivannut valmennusta tällaisissa pienemmissä kilpailuissa, olinhan itsekin jonkin sortin ammattilainen nykyään. Mutta mukavaahan se on, kun joku tulee viilailemaan pilkut kuntoon.

Brunette seurasi tarkasti jokaista liikettäni. "Sä teet sitä edelleen, vaikka ootkin kehittynyt", Rosa totesi ojentaessaan minulle kentän laidalla vesipullon. "Ai mitä?" kysyin huolestuneena, vaikka taisin jo arvata, mitä hän tarkoitti. "Oletat voittavasi vauvahevosen kanssa. Vaikka sä tiedät, että nää ei nyt ole mitkään mestaruuskilpailut etkä ole tullut hakemaan muuta kuin kokemusta hevoselle, niin sun on vaikea asennoitua siihen, ettet voi ottaa radalla riskejä voiton eteen", nainen selitti tyynesti, hymyillen sitten rohkaisevasti. Hän tosiaan tunsi minut kuin omat taskunsa, pelottavaa. "Jos alla olisi joku tulinen ja lujapäinen nuori, niin ei se varsinaisesti haittaisi. Mutta Arttu on vähän herkkäsieluisempi kaveri, joten sun täytyy nyt rentoutua", Rosa vaati sitten. Nyökkäsin vakavana ja ohjasin ratsuni takaisin uralle.

"Nyt sä kontrolloit jo liikaa. Se on kokematon, muttei typerä. Se on kilpahevosten suvusta, anna se tekee itsekin ratkaisuja, muuten se ei ikinä opi", ääni kuulokkeessa kehotti, kun olin viime hetken pidätteellä saanut Artun nappaamaan puomin etujaloilla matkoihinsa. Vedin syvään henkeä ja keskityin antamaan orille tilaa. Se on Iiron poika, kyllä se osaa. Vajaa metrin korkuinen hyppy tulikin aivan loistavaan paikkaan, ihan Artun omasta luontaisesta valinnasta. "Loistavaa! Tämä saa riittää, niin jää virtaa radallekin. Muista: äärimmäisen tärkeä kilpailu Artulle, ei sulle. Nyt ei voiteta, vaan saadaan hyvän mielen suoritus!" Rosa muistutti vielä napakasti, ennen kuin suuntasin odottamaan vuoroani portille.

Töpseli kiihdytti jälleen vauhtiaan kohti verryttelyestettä, ja jälleen Elias ohjasi raudikon esteen ohi, selvästi jännittyneenä. "Elias. Rauhoitu," puhuin puhelimeen.

Nuorimies joutui pakottamaan orinsa käyntiin, ennen kuin puhisi kuulokkeeseensa. "Mikael, en mä pysty rauhottumaan !! Töpseli on taas ihan liian innoissaan." Muistelin alkukesän valmennuksia, kun aloitimme Eliaksen kanssa treenaamisen. Ensimmäiset kilpailut eivät olleet oikein sujuneet Töpselin innostuspuuskien takia, ja Elias kaipasi kovasti säännöllistä treenaamista. Ratsukon ratatyöskentely oli vihdoinkin alkanut sujumaan, joten olin saanut Eliaksen suostuteltua osallistumaan ensimmäisiin kisoihin muutaman kuukauden tauon jälkeen.

"Otappa muutama syvä hengitys. Noin, juuri noin, hyvä. No niin. Sitten. Muista itse pysyä rentona ja rauhallisena, jotta Töpselikin voi sen tehdä. Istu syvälle satulaan, äläkä niin vaan nosta pyllyäsi yhtään ennen hyppyä. Kuitenkin niin, että pääset siihen hyppyyn mukaan," naurahdin vielä loppuun keventääkseni tunnelmaa. Elias stressasi taas liikaa, joten poikaa oli vähän rauhoiteltava. Kyllä se siitä hyvin menisi, kunhan muistaa olla rauhallinen. "Okei. Joo," kuului hetken päästä puhelimeen. Hymyilin tyytyväisenä ja nyökkäsin Eliakselle, joka katsoi kentän laidalle.

"Ota ensin hyvä ja rauhallinen laukka alle ennen kuin edes lähdet miettimään tietä esteelle. Jos Töpseli kiihdyttää, tee esteen eteen mieluummin voltti sen sijaan, että ohjaat ohi. Muuten se oppii siihen," ohjeistin mahdollisimman isällisesti. Tai niin oma tyttäreni Fiia oli kutsunut tapaani antaa neuvoja — isällinen. Siksi Fiia olikin minut Eliaksen mukaan suostutellutkin itsensä sijaan.

Elias sai Töpselin mukavan rentoon ja rauhalliseen laukkaan. Esteelle suunnatessa Töpseli kuitenkin taas valpastui ja selkeästi lähti pidentämään askeltaan ja kiihdyttämään vauhtia. Elias hieman jännittyi, mutta hienosti käänsi orinsa voltille ja vielä toiselle, kunnes Töpseli suostui ylittämään esteen rauhassa. "Noin juuri, Elias ! Hyvä ! Huomasitko ? Nyt Töpseli ymmärsi, että se ei pääse hyppäämään, ennen kuin rauhoittuu. Se oli jopa todella siisti ja hallittu hyppy. Tule uudelleen !" Riemuitsin kentän vieressä — tietenkin perussuomalaisen miehen hillittyyn tapaan.

Muutamaan kertaan Elias joutui vielä tekemään voltin esteen eteen, mutta pikkuhiljaa Töpseli alkoi ottaa ratsastajansa ohjeet vakavissaan. "Okei, hyvä. Ota pieni kävelytauko tähän väliin," sanoin puhelimeen, kun Elias sai muutaman hyvän hypyn alle ilman volttia. "Tässä on vielä hyvin aikaa teidän rataan, joten ehditään ottamaan tosta vielä okseria sekä molempia peräkkäin." "Joo," Elias vastasi, antoi pidempää ohjaa ja taputti pärskivää oriaan kaulalle.

"Muista se radalla oleva sarja, josta sanoin radan kävelyssä. Heti ensimmäisen esteen jälkeen sinun on oltava heti valppaana, ettei Töpseli lähde kiihdyttämään B-osalle. Tule sarjan A-osalle jo rauhassa ja paketti kasassa," selostin. Elias nyökytteli ja hymisi joota vastaukseksi. "Miltäs Töpseli nyt äsken tuntui ?" "Kyllä se nyt tuntuu paljon rauhallisemmalta. Paljon rauhallisemmalta kun ikinä missään kisoissa tähän asti. Ehkä mun pitää alkaa raahaamaan sut jatkossakin mukaan," nuorimies virnisti ja naurahti loppuun. "Noh, älä nyt vielä sano. Ei tätä kilpailua vielä ole voitettu !"

2. Viimeistelyä vaille valmis

Suojat, paikallaan. Hevosen paperit olivat mukana, kaikki oli kunnossa.Olin lievästi sanottuna neuroottinen pakkaaja, joka rakasti tunnetta olla ajoissa joka paikassa. Ajatusmaailmani oli se, että olen mieluummin kymmenen minuuttia aikaisessa odottamassa kuin viisi minuuttia myöhässä muiden odotettavana. Ratsastuskilpailut eivät olleet poikkeus, niihin valmistautuminen nosti stressilevelini uusiin sfääreihin. Meillä oli Bellan kanssa ollut tutun valmentajamme estevalmennus kaksi päivää aikaisemmin, mikä oli aloittanut varsinaisen tosielämän surkeiden sattumusten sarjan.

Ennen valmennusta minua oli odottanut tarhassa vastassa hevonen, jolla neljän sievän metallikengän sijaan oli niitä jalassa vain kolme. Lohduttavin asia sillä hetkellä oli ollut Tuhkimon pudonnut kenkä portin tykönä, joka oli kelpo lyödä jalkaan, sillä kulumaa siihen ei ollut kerennyt juuri kertyä. Ei ollut auttanut muuta kuin keinotella jalkojaan helposti arkova hienohelma talliin ja soitella kengitystaitoinen tallin omistaja nakuttamaan kenkä paikalleen. Harmi, silloin en vielä tiennyt, että tapahtumat olivat vasta alkua.

Oli ratkiriemukasta, että valmennuksessa Bella oli ihan oma itsensä. Se syttyi salamana ohjat käsiin kerättyäni, eikä meno ainakaan hidastunut sen ymmärrettyä esteet diagonaalissa kentällä. Pilvinen sää oli hyvä, sillä kulunut viikko oli ollut lähes tukahduttavan kuuma treenata auringon paisteessa: en ollut aamuihmisiä, jolloin lähes poikkeuksetta jouduin ratsastamaan päivällä tai illalla, kaikki riippui miten työt antoivat periksi. Valmennus kohotti itsevarmuuttani. Emme olleet kisanneet miltein vuoteen saati sitten olleet oman tallimme ulkopuolella edes valmennuksissa. Valmentajamme Miisa keksi koota kentälle erikoisesteen, mikä oli Bellan heikko kohta. Putosin vauhdilla pilvilinnoista takaisin todellisuuteen ymmärrettyäni, että Bella ei ihan todellakaan ollut hyppäämässä estettä. Sen sijaan että olisin kerennyt ratsastaa tamman esteelle, istuin pian maassa ohjissa kaksin käsin roikkuen. Bella muljautti vain silmiään kömpiessäni maasta ylös häntäluun jomotuksen saattelemana. Miten nopeasti saattoivatkaan toiveet mennä murskaksi ihmiskehon turhimman luun mukana.
"Ei kaiken voinut antaa mennä kuin parhaassakin elokuvassa", Miisa kommentoi. Ihanko totta? "Saako toivoa kisoissa rataa, jossa ei ole oranssin ja punaisen jokaisessa sävyssä hohtavia erikoiskyhäelmiä?" Miisa pudisteli naureskellen päätään kommentilleni, roikkui jalustimessa ponnistettuani takaisin yhä pöhisseen Bellan selkään.

"Ootko viemässä tavaroita autoon?" Jonnan kysymys havahdutti minut ajatuksistani, joissa olin ristiriitaisin fiiliksin kerrannut valmennuspäivän tapahtumia. Ikeakassillinen tavaraa oli koskemattomana jalkojeni edessä lattialla, jotka kumarruin nostamaan pienellä kannustuksella. Alkuun hyvin sujunut valmennus oli muuttunut täydeksi katastrofiksi viimeisen esteen kanssa tapellessa, minkä vuoksi hermoni olivat kireällä venytetyn kuminauhan tavoin. Kassista pudonneen kypärän kolahdus oli kuin viimeinen niitti paketissa, mikä oli valmis hajoamaan käsiin pienenkin epäonnistumisen seurauksena. Leukapielet kireänä puristin hampaita yhteen ja nostin käteni ilmaan Jonnan kerettyä vain avata suunsa. "Älä. Sano. Mitään." Jonnan olisi tehnyt selkeästi mieli toivottaa onnea kisoihin, mutta olin vain tyytyväinen, että hän näki parhaaksi pitää suunsa kiinni. Miten lie rata onnistuisi, jos kisapäivää edeltäneet päivät olivat olleet kuin surkeaa Netflixin hostaamaa sitcom sarjaa?

Jo taluttaessaan oria kentälle Minni tiesi että treenistä ei tulisi mitään. Peetu oli saanut olla hieman liikaa vapaalla viime aikoina, naisen ollessa niin kiireinen että kunnon treenaus ei oikein ollut prioriteettilistan kärjessä. Brunette olikin kiitollinen niille kahdelle mahtavalle nuorelle naiselle, jotka kävivät liikuttamassa hevosia tallityöntekijän apuna, mutta silti olisi mukavaa jos ori löytäisi kodin, jossa sitä arvostettaisiin, sillä se oli kuitenkin hyväliikkeinen ja muutenkin ihan mukava kisahevosen alku.

Vaivalloisesti toinen pääsi pyörivän ratsunsa selkään ja onnistuttuaan jollain ilveellä kiristämään orin panssarin vielä kerran ja tarkistamaan jalustimien pituuden, pyysi toinen orinsa liikkeelle ja toivoi että liike saisi sen keskittymään siihen mihin kuuluikin ja unohtamaan kaiken ylimääräisen. Jos brunette olisi ollut järkevä, olisi toinen pyytänyt laittamaan orille varustaessa No Shout hupun lisäksi, mutta tässä vaiheessa oli liian myöhäistä vaihtaa varustusta, joten nainen alkoikin vain lyhyiden käyntien jälkeen työstämään oriaan ensin käynnissä ja siitä lopulta ravissa ja laukassa.

Verryttelyhypyissä Peetu hyppäsi kuin päätön kana ja jopa sellaisilla esteillä, jotka ori olisi normaalisti suorittanut jopa ravissa puhtaasti kolisivat. Muutaman onnistuneen verryttelyhypyn jälkeen tuo antoi orein kävellä muutaman kierroksen pitkällä ohjalla, samalla kun esteitä nostettiin metriin. Kun viimeisiä puomeja oltiin nostamassa, keräsi tuo orinsa ohjat ja työsti sitä hieman, ennen kuin siirsi sen laukkaan ja alkoi valmistautumaan ensimmäiseen esteeseen. Ensimmäiselle pystylle sai onneksi hyvän pitkän ja suoran lähestymisen, joten tässä kohtaa oli vielä oivasti aikaa tehdä viimeisiä säätöjä, ennen neljän laukan väliä okserille ja loppurataa.

Neljännen ja viidennen esteen välisen viiden laukan välin Peetu venytti neljään laukkaan ja tuntiessaan ratsunsa irtoavan ponnistukseen Minni ei ollut täysin varma olisiko hypyllä mitään mahdollisuuksia onnistua, mutta jollain ilveellä Peetu venytti itsensä esteen ylitse ja ratsukko laskeutui ilman puomeja tai kuperkeikkoja esteen toiselle puolelle, josta matka jatkui vielä parin esteen verran, ennen kuin lyhyt rata tuli päätökseen. Saatuaan ajatuksensa kasaan viimeisen esteen jälkeen Minni taputti oriaan kaulalle ja hyppäsi radan vielä pariin otteeseen, ennen kuin ilmoitti että treeni saisi jäädä tähän, jotta orin innostusta ei ajettaisi ihan täysin alas, vaikka se voisikin liikkua kunnolla seuraavat pari päivää ennen kisoja, jotta ainakin osa ylimääräisestä energiasta saataisiin vielä ajettua alas ja ori ei olisi ihan mahdoton ratsastaa kisoissa.

Vähän vino linja pystylle, viisi laukkaa pysty, kaksi, okseri, taas viisilaukkaa ja okseri. Brunette laski askeleita mielessään ohjatessaan ratsunsa esteeltä toiselle. Menossa oli valmennuksen viimeinen rata, mikä saattoi olla hieman liikaa, vaikkakin vielä naisen alla laukkaava ratsu tuntui hyvältä. Lyhyt neljä ja viimeinen pysty. Brunette ratsasti tammallaan radan viimeisen esteen ylitse ja jokaisen neljän kavion osuessa maahan, tuo puhkesi iloiseen nauruun ja taputti ratsuaan kaulalle.

Valmentajaksi ja puomien nostajaksi pakotettu lahjottu Trevor näytti siltä että miehellä olisi voinut olla montakin mielipidettä asiasta, mutta yllättäen tuo Texasilainen sai pidettyä mielipiteensä itsellään. "No, mitä luulet, ollaanko me valmiita kisoihin?" Brunette kysyi mieheltä, josta oli tullut viimeisen viiden vuoden aikana tuon oikea käsi. "Näytti ihan hyvältä. Se on ihan kiva eläin. Nuori ja ehkä vähän vihreän näköinen välillä, mutta kai siitä tulee ihan kiva hevonen sulle" mies vastasi hieman normaalia hitaammin, raapien samalla niskaansa. Rosan selässä istuva nainen katsoi miestä hieman silmiään pyöritellen ja pohti, olisiko kannattavaa antaa toisen olla vai yrittää sanoa toiselle jotain vastaan. Loppupeleissä brunette päätyi vain pyörittämään päätään ennen kuin siirsi tammansa liikkeelle ja lähti loppuverryttelemään sitä.

Olihan nuorella tammalla ehkä hieman hullua lähteä kisaamaan vain parin viikon omistamisen jälkeen, mutta Rosa oli ollut entisessä kodissaan kuitenkin aktiivisessa treenissä ja se oli kuitenkin kisannut myös pienissä kisoissa joten brunette oli hieman varmempi osallistuessaan sen kanssa kisoihin. Loppuverryteltyään nuorikkonsa toinen ratsasti heille avatusta portista ulos ja kohti oikeanpuoleista tallia, jossa tammat asuivat. Tallin edessä nainen laskeutui satulasta ja löysättyään panssarin tuo talutti tammansa suoraan pesupaikalle ja riisuttuaan sen varusteita, nainen antoi sille kunnon suihkun ja muutenkin vain siisti tammansa kisoja ajatellen.

Siitä oli pitkä, kun nainen oli viimeksi ollut estekisoissa, sillä tuo oli antanut kisahevosensa ylläpitoon mutta asioiden muuttuessa toisen kisahevosen osto oli tullut ajankohtaiseksi ja nyt nuori tamma, jonka harjaa brunette oli juuri siistimässä, asui kouluhevosten joukossa ja nainen oli tyytyväinen päätöksestään. Saatuaan Rosan siistittyä nainen kiersi hevosensa parin askeleen päästä tutkaillen sen vielä kerran lävitse, ennen kuin toinen oli varma siitä, että nuorensa olisi valmis parin päivän päästä koittavalle kisareissulle.

Aino oli vielä eilen pitänyt meille vikan estevalmennuksen, ennen kuin me suunnattaisiin Muskan kanssa Hiivurin estekilpailuihin. Ainon mukaan me oltiin hyvässä vireessä, ja tän päivän suorituksen pitäisi mennä ihan nappiin. Aurinko paistoi ja vielä aamulla oli sellainen sopivan lämmin, ja fiilikset olivat myös sen mukaiset. Mä päätin puunata Muskan valmiiksi kisasuoritusta varten, ja hopeanmusta seisoskeli kaikessa rauhassa ottamassa aurinkoa sillä välin. Muskan tumma karva oli pehmoinen ja kuuma käden alla, kun aurinko paistoi siihen suoraan. Mä olin klipannut Muskan ihan äskettäin, mutta niin sillä oli kasvanut jo karvaa takaisin. Orin lähtöön oli vielä aikaa, joten me otettaisiin puunaus ihan rauhassa. Ensin ori sai hyvän, perusteellisen hieronnan, kun mä harjasin sen jokaisen neliösentin läpi kumisualla, ja venyttelin samalla vähän sen jalkoja puhdistamalla niitä vähän ja katsomalla, ettei kenkiä ollut löysällä, jotta radalla ei tulisi yllätyksiä vastaan. Muska huokaisi tyytyväisenä, eikä valittanut edes takapäänsä päällä lepäävästä puhelimesta, joka soitti mun soittolistaa Spotifysta.

Ravna oli mun kauhukseni sukuloimassa koko viikon, joten kisahoitajaksi mä olin ottanut Lumin, vaikka se oli enemmän sellainen tallihiiri, ettei sitä kauheasti kiinnostanut lähteä mukaan kisatapahtumien vilskeeseen; Matkaamisensa se hoiti kuulemma mieluiten levollisin sieluin. Mä olin päässyt pehmeän harjan kautta pölyhaljaan, kun Lumi tuli mun luokseni ja ojensi mulle jotain. "Levottoman energian tasottamiseen", se sanoi, tai jotain vastaavaa. Mä katselin kädessäni olevaa kaulakorua, jossa oli helmiä sateenkaaren kaikissa väreissä, ja päädyssä roikkui kirkas kristalli. Mä en varsinaisesti uskonut samaan hölynpölyyn, kuin mihin Lumi uskoi, mutta en mä sen todellisuutta kieltänytkään; Mistä mä muka mitään tiesin. Joten kiltisti mä ripustin Lumin korun kaulaani ja annoin sen luisua mun paidan alle suojaamaan mua levottomilta energioilta. Muskan varustamisen päätteeksi mä olin jo unohtanut koko korun, ja lähdin hyvillä fiiliksillä verryttelemään Muskaa. Kun meidän sitten tuli aika ratsastaa radalle, mulla oli fiilis, että tänään me suoritetaan hyvin. Ehkä se johtui Lumin korusta, ehkä ei, mutta ei siitä ainakaan haittaa voinut olla.

3. Et oo tosissas!

Pyyhkäisen hikikarpaloita otsaltani ja irvistän tarttuessani paidanhelmaani. Kangas on liimautunut nihkeään selkääni, eikä paidan vetäminen irti ihosta auta; takaisinhan se liimautuu. Paahde sentään huomioitiin tuomaritornissa; helteen vuoksi kisatakin sai jättää pois. Minä riisuin takkini verryttelyalueen aidalle monen muun mukana. Kaipaan vettä, juotavaksi ja päälleni kaadettavaksi, ja vilkaisen verryttelyalueen ylitse kilparadalle kuin etsien vastausta kaikkiin hellepäivän ongelmiini. Liputtaja ei kuitenkaan käänny huutamaan minulle ikiaikaisia helteenpoistoviisauksia, eivätkä kaiuttimet toista sadetanssiin sopivaa musiikkia. Kerppu heilauttaa päätään, rapsutan pienikokoisen tamman säkää ja kokoan sekä ajatukseni, että ohjat. Kohta on meidän vuoromme, suorittava ratsukko ylittää maaliviivan ja siirrymme Kerpun kanssa heidän tilalleen radalle odottamaan vuoroamme toisen ratsukon aloittaessa oman suorituksensa. Voi, miten kaipaankaan kenttäkisoihin ja vesiesteeseen laukkaamista! Autossa odottava ilmastointi tosin houkuttelee vieläkin enemmän. Se, ja kuiva paita. Suihku. Jokin juoma, jossa on jäitä.

Seuraan suorittavaa ratsukkoa tiiviisti, arvioin rataa uudemman kerran, vaikka analysoinkin jo kaarteet, linjat ja kaiken muunkin rataa kävellessäni. Kerpun jarruissa on välillä sanomista, perusvauhtikin on vähän turhan reipasta, hyvästä tasapainosta huolimatta kaarteet voivat olla melkoista aloittelija Mario Kart -räpellystä jos herpaannun hetkeksikään. Lähtöjännitys alkaa kutitella vatsanpohjaani. Taivas tummuu hyvää vauhtia, ukkonen jyrähtää, suorittava ratsukko lähestyy viimeistä estettä, ylittää sen, toinen jyrähdys. Kerppu terästäytyy, se tietää, että kohta mennään.
"..ja näin maalissa.." Meidän vuoromme. Kuuluttajan ääni on tasaisen varma, ja hymy nousee väkisinkin huulilleni kuuluttajan lukiessa nimemme lähtölistalta. Nostan käteni tervehdykseen ja kaikki ajatukseni katoavat uuden jyrähdyksen peittäessä lähtömerkin allensa ja paitani liimautuessa entistä tiiviimmin ihooni rankkasateen pyyhkäistessä kentän ylitse. Et oo tosissas! Hetken tyrmistyneisyys vaihtuu sisunpuuskaan, hampaiden yhteen puremiseen ja Kerpun kannustamiseen, vaikka innokas ratsuni laukkaakin rankkasateesta välittämättä lähtölinjan yli kohti ensimmäistä estettä korvat tötteröllä. Se on vain vettä, eivätkä Susirajan täd-- naiset ole sokerista!

" ***** mä muutan Siperiaan!" totesin epätoivo ja ahdistus kasvoillani loistaen. Olin juuri pysäyttänyt Taran verryttelykentän laitaan, jotta Oliver pystyi ojentamaan vesipullon. "Uutisissa luki, että Siperiassakin on ennen näkemättömät ennätyshelteet", mieheni totesi muina miehinä. "No vaikka pohjoisnavalle! Tai kuuhun!" ärähdin ja aloin kittaamaan vettäni. Sekin oli jo lämmennyt niin limaiseksi, että ihan pahaa teki yrittää niellä, mutta pakkohan se oli, ettei taju menisi.

Tara liikkui kuin täi tervassa, hyvä että sain sen edes nostamaan laukkaa. Väsyneenä ja kiukkuisena se vain jumitti ja viskoi päätään, tarjoillen välillä laiskoja sivupotkuja mielenosoituksena. "Et sä ole ainut jolla täällä on kuuma! Voitko tsempata vartin nii sit päästään uimaan ja lepäämään?" anelin tammalta. Se ei tuntunut lainkaan olevan innostunut ajatuksesta ja ottikin tympeänä seuraavalla verkkahypyllä okserin takapuomin alas. Hetkeä myöhemmin siirryimme kilpailuareenalle valmistautumaan. Valkoisena kiiltävä poni lähti juuri matkaan täynnä intoa. Helppoahan se tollaisella hoikalla ja valkealla energiapommilla on tänne tulla... Otapa asennevammainen, tummasävyinen ja hieman kesäkuntoinen tamma, saa vähän lisähaastetta!

Tara ei tuntunut motivoituneelta kuuntelemaan, mutta lähtömerkin saatuamme sain sen sentään laukassa kohti ensimmäistä estettä. Ottaisimme todennäköisesti puomin matkaan, jos sen saisi vauhtia lisättyä, joten iskin pohkeet napakasti tamman kylkiin. Ei tarvinnut kahta kertaa käskeä - samalla hetkellä, kun jalkani osuivat Taraan, ukkonen jyrähti sellaisella voimalla, että koko maailman pysähtyi hetkeksi. Tara tosin ei pysähtynyt, ei varmaan pysähtyisi edes maalilinjalla. Tamma lähti eteenpäin kuin tykinkuula, jollain ihmeellä ylittäen ensimmäisen esteen puhtaasti.

Sain Taran vaivoin ohjattua seuraavalle esteelle ukkosen jyristessä taustalla. Hetkeä myöhemmin taivas repesi ja viilentävä kesäsuihku kasteli meidät läpimäräksi. Ratsuani tuntui ketuttavan kahta kauheammin, mutta nyt sen mielestä ainoa ratkaisu oli kiitää niin kovaa kuin ikinä pystyi - ehkä ukkonen ja sade eivät silloin saisi kiinni. No eipä siinä, tätähän me juuri oli kaivattukin! Ohjaaminen oli poikkeuksellisen vaikeaa suomineidon yrittäessä itse ehdottaa suuntaa, mutta lopulta ylitimme viimeisenkin esteen, käsittääkseni puhdas rata ja loistava aika tuloksenamme.

Varpaat olivat ihan hiessä. Aamuaurinko poltti täkin läpi. Olo oli mitä epämukavin. Kiva, nytkö se korona oli kuitenkin iskenyt, vaikka kuinka oltiin vältelty. Otsasta koettaen kuumetta ei ehkä kuitenkaan ollut. Syvään huokaisten hyväksyin kohtaloni kaukana sairaspedistä.

Auton mittari näytti ihan liikaa. Edelleen oli tukala olo, vaikka ilmastointi pauhasi. Orpokin oli erittäin haluttomasti lyyhystänyt traileriin, jossa se nyt ilmaisisi mieltään, ellei olisi ollut sellainen runosielu. Se kehitti järjetöntä proosaa utuisten silmiensä takana, kiroten sen, joka säästä ylipäätään päättää.

Sädehtivä tallirakennus loi teräväreunaisia varjoja maahan. Varoen valoa hiivin varjosta toiseen hopeankiiltävä ori perässäni vaanien. Se oli sisäistänyt taktiikan, jonka avulla käristyisimme vasta kilpakentällä. Mikä idea tällaisessa kesässä oikeasti oli? Olin tullut Suomeen takaisin mahdollisesti kiirettä karkuun, mutta myös nauttiakseni miedoista ja sateentäyteisistä kesistä. Nyt hikeä pukkasi samaan tahtiin niin varjossa kuin — ei, auringossa oli vielä pahempi. Hyppäsin kiireesti takaisin varjoon. Orpo ei edes kokeillut. Säyseästi se seisoi siinä, ihan kuin valittaminen ei muka auttaisi. 'Ärsyynny sinäkin välillä', harmistuin. Orpo oli luonteeltaan yksinäinen sielu ja muiden koskemattomissa, mutta oli siinä normaalisti enemmän virtaa.

Tuohtuneena, tosin lopen uupuneena kuumuudesta, laahustin hevonen perässäni verryttelyyn. Kampaus kypärän alla valui pikkuhiljaa helmien siivittämänä niskaan kuumottamaan entisestään. Nyt ei ollut enää mitään ideaa yrittää pysyä kuivana. Ajatuksissa pyöri vain viileä suihku ja puhtaat kuteet. Kunhan vaan päästäisiin pois täältä.

Viimeinen verryttelyeste loi valoa tunnelin päähän. Hei ehkä tästä tuleekin jotain! Marea innostuksen kajo kasvoillani ohjasin Orpon kohti kilpakenttää. Nyt tuntui jo paremmalta, enkä enää välittänyt paahteesta. Ei ihme, sillä se säästää päättäjä oli pakannut taivaan täyteen mustanpuhuvia pilviä. Huokaisin helpotuksesta. Nyt näkikin paremmin, kun kaikki ei säteillyt valkoista silmiin.

Tervehdin tuomaria hymysuin. Kypärä oli jämähtänyt päähän niin tukevasti hien kuivahtaessa, ettei se liikahtanut lainkaan kumartaessa. Sitten jyrähti. Verho Orpon silmillä vetäytyi ja ensimmäistä kertaa näin vilaukselta oriin rikkaan mustat silmät. Tarvitsi vain hipaista läheltä kylkeä Orpon jo hypätessä laukkaan. Nyt jyrähti toisen kerran. Ori sai siitä vielä lisää virtaa. Itse tulin muutama sekunti jäljessä, hädin tuskin ajoissa ohjatakseni oriin oikealle esteelle. Sadetippa jos toinenkin läsähti takille, ranteille ja reisille. Et oo tosissas, just kun nämä kuivui hiestä! Kypärä päässä ei liikahtanut vieläkään, vaikka Orpon vauhti hipoi jo oman osaamiseni huippua. Auringonpistoisessa mielessäni salama iski kentän tolppaan ja olin jo ambulanssissa kohti sairaalaa. Todellisuudessa se kai iski kauemmaksi metsään. Jatkettava oli loppuun asti. Sade sumensi Orpon silmiä ja kuraannutti maan. Suuret kaviot hakivat vakaata ponnistuspaikkaa turhaan. Aamupäivän kuivattama pölyinen kenttä oli nyt pelkkää velliä. Ukkonen jyrähti viimeisen esteen päällä. Vaikka puomi olisi pudonnut, en olisi mitenkään voinut kuulla sitä.

Kukaan koko manaamisen historiassa ei ollut manannut kuten mä manasin juuri sillä hetkellä mielessäni. Kesäinen ennätyshelle oli vaihtunut silmänräpäykseksi pimeäksi ja uhkaavaksi, ja ukkonen oli juuri jyrähtänyt ihan meidän yllä. Mä jännityin päästä varpaisiin. Mä vihasin ja pelkäsin ukkosta, olin aina pelännyt. Nykyään mun oli vähän helpompi olla ukkosen aikana, kun Sam ja Huntti oli rauhoittamassa, mutta mä en vieläkään suostunut menemään ulos, kun ukkosti. Ja tässä sitä nyt oltiin, hevosen selässä keskellä kenttää. Jos salama iskisi maahan, niin se iskisi meihin. Ei helvetti, tää oli ihan hirveää. Mä olin juuri toipunut ratsastuskisoissa murtuneesta nilkasta, ja kun mä ensimmäistä kertaa sen jälkeen olin kilpailuissa, niin ukkonen oli ihan päällä. Ja kaikista maailman hevosista mulla oli allani Niki, joka vihasi mua yhtä paljon kuin mä sitä. Ei tää ollut enää todellista.
Nikiä ei voinut vähempää kiinnostaa sää. Totta kai se oli hurjalla helteellä vähän naatti, mutta ei sen mielialaan vaikuttanut sää suuntaan eikä toiseen. Repeävä taivas, joka syöksi meidän niskaan niin kovaa sadetta, että mulla kävi mielessä arkin rakentaminen, ei saanut Nikiä edes hätkähtämään. Se odotti korvat luimussa ohjeita multa, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Mä purin huultani; Mä tiesin tarkalleen, kuinka huono kombo mun jännitys ja Niki oli, mutta ei tässä nyt koko yleisön edessä enää voinut lähteä takaisinkaan. Niinpä mä purin hammasta ja ohjasin Nikin radalle.

Niinhän siinä sitten kävi, että mun jännitys sai Nikin pistämään ihan uuden vaihteen silmään. Se oli aina vauhdikas ratsu, mutta nyt se paineli eteenpäin kuin kierroksilla käyvä puoliverinen. Jos mulla ei olisi ollut kränää nimenomaan Nikin sielun ja luonteen kanssa, niin mä olisin vain kuvitellut itseni Nikki Ferrarin hevosen selkään; Sillä naisella oli kuumuvimmat hevoset, joita mä olin koskaan tavannut. Ei siinä auttanut, kuin yrittää mukautua Nikin tahtiin, vähän yrittää varovasti painaa jarrua, ja toivoa sormet ristissä parasta. Jarru oli Nikin kanssa se hankalampi poljin, Niki kun tykkäsi pienimmästä jarrutuksesta vetää liinat kiinni. Mä yritin kuitenkin vähän pidätellä sitä ja suunnitella askeleet niin, että se pääsisi pudottamatta esteen ylitse.

Tällä kertaa suoritus ei ollut niin hyvä, kuin mihin Niki olisi pystynyt. Mä jännityin uudestaan jokaisen kerran, kun salama iski tai ukkonen jyrähti, ja ukkosen ollessa päällä, molempia esiintyy varsin lyhyin välein. Mä olin niin rautakanki Nikin satulassa, että näin rautakanki mä en ole ollut sitten ratsastuksen aloittamisen muksuna. Ravna olisi taatusti tehnyt paljon parempaa duunia orin kanssa, etenkin kun se ei pelännyt ukkosta ollenkaan - taikka mitään muuta -, mutta se oli Kiteellä sukuloimassa koko viikon. "Kyllä sä pärjäät", se oli sanonut. No niin vissiin.