Nyt on ollut taas niin paljon menoo ja meininkiä, ettei ole edes paljoa ehtinyt päivitellä. Mä huomasin, että kisakalenteriin oli ilmestynyt muuten aivan meille täydelliset ensikisat, jotka olisivat 24.4., mutta sijaintina oli Ahvenanmaa. Miten mä ny täältä pohjosen perukoilta jaksaisin ajella Ahvenanmaalle, etenkin kun oli kahdet kisat samalla paikalla hyvin lähellä toisiaan ja oisin halunnu osallistuu kumpaankin. Märehdin tätä asiaa ääneen tallilla, harmittelin siinä mielessä pohjoista sijaintia, kun kaikkialle oli niin pitkä matka ja kumpikin nuoristani oli jo 4-vuotiaita, että kaikenmaailman kissanristiäiset alkaisivat olemaan ajankohtaisia. Sanni näytti jo vähän huolestuneelta mun puheista, en tiiä käsittikö se niin, etten enää haluaisi olla Sotiksessa. En mä sitä kuitenkaan tarkottanut. Ajattelin jo jättää kisat välistä, kun eräänä päivänä Sanni hyppelehti yksäreiden talliin virne naamallaan. "Arvaa mitä? Mä järkkäsin sulle sen kisahomman kuntoon!" hän ilmoitti heti ovesta sisään astuessaan. Vienakin katsoi tallinpitäjää epäluuloisena. "Mä soittelin Hiivurin Ennalle ja kyselin, josko niillä olis tilaa majottaa kaks ponia ja sut pariks viikoks niille. Sieltä on paljon lyhyempi matka Ahvenanmaalle ja Enna lupas myös pitää teille parit valmennuksetkin siinä samalla sitten", nainen jatkoi ja virnisti nyt entistä leveämmin. Nyt munkin kasvoille levisi hymy. "Ooksä tosissas? Vau!" hihkaisin ja samassa jännitys kouraisi vatsasta. "Eli me mennään meidän ekoihin - ja myös toisiin - koulukisoihin", nielaisin ja katsahdin Vienaan päin. "Jep, ole hyvä!" Sanni huikkasi ja lähti tiehensä.
No niinhän mä sitten maanantaiaamuna pakkasin kamat ja ponit autoon ja lähdin ajelemaan kohti Hiivuria. En ollut ennen käynyt siellä, mutta olin meidän tallilla nähnyt Ennaa ja sen talliapulaista Ottoo muutaman kerran, kun ne oli Sannin kanssa hoitanut bisneksiään. Lauantaiset kisat jännittivät, mutta myös pitkä matka hevosten kanssa yksin arvelutti. Onneksi mun kumpikin hyypiöistä matkusti nätisti ja sen sijaan, että olisin ottanut oman kopin, sain kahden hevosen kuljetusauton käyttööni reissun ajaksi. Näin poneillakin oli vähän omaa rauhaa autossa kunnollisen väliseinän ansiosta. Matka sujui hienosti, vaikkakin se oli pitkä ja uuvuttava tauoista huolimatta. Tän takia me lähdettiin hyvissä ajoin matkaan, ettei sitten heti tarvitsisi väsyneiden hevosten kanssa lähtee vielä Ahvenanmaallekin. Meidät toivotettiin oikein tervetulleeksi Hiivuriin ja poneille oli varattu oikein kivat puitteet talleista. Ponit saivat levätä seuraavan päivän, mutta käytiin kummankin kanssa Ennan valmennuksessa ennen kisoja.
Sain kisareissulle mukaan Ennan oppisopimustyöntekijän Fridan. Oli kiva saada kisahoitaja mukaan, kahden hevosen kanssa olisi ihan mahdotonta olla kisoissa yksin. Lisäapu todella tuli tarpeeseen. Saavuttuamme Ahvenanmaalle Mandelbackeen mun jännitys oli noussut jo pilviin. En ollut kisannut pitkään aikaan, eikä kumpikaan mun poneista ollut kisannut koskaan. Etenkin Pyryn kohdalla jo yksi näyttelykokemus oli ollut yksi katastrofi. Kauheesti nää mun varsani olivat kyllä edenneet tässä kevään aikana, enkä mä lähtenyt voittajamielessä kisaamaan. Halusin näille kokemusta. Eihän kukaan nyt ekoihin kisoihin voittamaan mennyt. Osallistuin kummallakin Helppo C-luokkaan, ohjelmana oli Helppo C:1 2000. Vienan kanssa starttasimme luokan kolmansina. Verryttelyssä pystyin keskittymään aika hyvin ja sain Vienaa rennoksi. Ennen verryttelyä punkkari oli ollut katastrofaalinen, se oli niin jännittynyt ja pinkeä, että pelkäsin sen lähtevän lentoon. Nyt se kuitenkin alkoi rauhoittua, vaikka selkeästi oli pientä levottomuutta ilmassa.
Kun meidät kuulutettiin radalle, valahdin ihan kalpeaksi. Nyt sitä sitten mentiin, pienen punkkarini kanssa. Vastahan mä sen ostin ja se oli 2-vuotias. Nyt se oli neljä ja matkalla ekaa kertaa valkoisten aitojen sisään tuomaroitavaksi. Ei hitto sentään! Ajatukset vilisivät päässäni ja mieleni teki kääntää hevonen ympäri ja laukata takaisin autolle. "Nyt keräät itsesi!" tiuskaisin itselleni äänettömästi, ryhdistäydyin ja aloitimme. Pysähdys, tervehdys, ravia. Jes, alku meni nappiin. Askeleen pidennykset jäivät vähän laimeiksi, ihan omaa syytäni, en uskaltanut kauheasti pyytää virittynyttä Vienaa eteenpäin, ettei se sinkaise räjähtävästi johonkin suuntaan. Radan edetessä aloin päästä omasta jäykkyydestäni eroon ja viimeisen harjoituslaukassa tehdyn keskiympyrän kohdalla me suoritimmekin jo oikein hyvin. Viena reagoi välittömästi omaan rentoutumiseeni ja yhtäkkiä allani oli se tuttu Viena, joka kotikentällä suoritti niin hienosti etenkin valmennuksissa. Ja vielä keskihalkaisijalle, pysähdys, tervehdys, ja se oli siinä! Taputin Vienaa kaulalle leveästi hymyillen. Sehän meni hyvin, kukaan ei kuollut!
Ei me kuitenkaan sijoille päästy, mutta ihan hyvät prosentit me saatiin alun kankeudesta huolimatta. Saatiin me noottia siitä, ettei askeleen pidennyksiä näkynyt ja tottakai saatiin palautetta jännittyneisyydestä, mutta 7. sija ja 63,929% oli oikein mallikas suoritus ensimmäisistä kisoista. Olin niin ylpeä Vienasta, joka ei sekoillut kertaakaan radalla. Kisojen jälkeen ajoimme takaisin Hiivuriin, jossa vietimme ensin rennosti muutamat päivät, annoin ponien levätä kisojen jälkeen ja sitten valmentauduimme vielä Ennan valvovan silmän alla. Huomenna onkin sitten toiset kisat ja maanantaina lähdemme ajamaan takaisin kotipohjoiseen. Toivottavasti huominen sujuu Vienan kanssa yhtä hyvin kuin viime lauantaina. Kyllä mä olen niin ylpeä mun punkkaristani! ♡
Muutin Lappiin viime vuoden toukokuussa, eikä mulla ollut mitään kokemusta siitä, millainen pohjoisen talvi oikeasti on. Tiesin kyllä, että koviin pakkasiin, korkeisiin nietoksiin ja pimeyteen saa sopeutua, kun muuttaa näin pohjoiseen. Kesä oli mieletöntä aikaa ja huomasin oikeasti voivani täällä hyvin. Ekaa kertaa oon tuntenut mun sieluni lepäävän ja mulla tuli tosi nopeesti sellainen olo, että mä oon tullut kotiin. Mutta pakko myöntää, että tämä ensimmäinen talvi on ollut melkoinen kulttuurishokki. Kun päivät lyhenivät ja lopulta pimeys laskeutui Ruusujärvelle, huomasin ekaa kertaa ahdistuvani täällä. En aluksi tiennyt, mistä se johtui ja jotenkin ajattelin, että Sannin jouluhömpötys oli suurin syy mun ahdistukselle. Mut ei se ollut, vaikka siinäkin kyllä kestäminen oli todella äärirajoilla. Onhan tuolla etelässäkin pimeetä, mutta tsiisus sentään, ei sitä voi edes verrata tähän aitoon kaamokseen!
Annoin kyllä itselleni luvan olla ahdistunut ja annoin myös aikaa itelleni tottua uusiin olosuhteisiin. Kovat pakkaset ei haittaa ja tää lumimäärää kuvastaa juurikin mun omaa käsitystä oikeasta talvesta. Ja uskon kyllä, että tähän pimeyteenkin tottuu, kun tietää, että joka vuosi se päättyy kyllä. Kun aurinko ensimmäisen kerran nousi pitkän pimeyden jälkeen, tunsin taas sitä samaa lämpöä kuin oon tuntenut alusta asti täällä asuessa. Eihän se päivä vieläkään kauaa kestä, mutta kyllä tämä parikin tuntia tuntuu jo hyvältä, ja tästähän ne päivät vain pitenee kovaa vauhtia. Oon saanut heti ihan uudenlaista energiaa ja nyt mua innostaa taas touhuta mun ponien kanssa (varsinkin, kun Sanni on luopunut jouluihmemaastaan ja elää nyt jotain joulun jälkeistä suruaikaa). Viena täyttää kohta neljä ja se tarkoittaa sitä, että pikkuhiljaa meidän on lisättävä treeniä. Ei tietenkään paljoa, mutta ei sitä kohta enää kolmivuotiaana voi kohdella.
Tänään mulla oli harvinaisen hyvä päivä. Sää oli mitä mainioin, vaikka pakkasta olikin -25 astetta. Ei tuullut yhtään, joten poskia nipistelevä pakkanen oli vielä siedettävän tuntuinen. Päätin pyhittää koko päivän poneilleni ja lähdinkin tallille jo ennen puoltapäivää. Ihan ekana mä siivoilin meidän varustekaappia ja putsasin ponien varusteita. Tämän urakan jälkeen hain Vienan tarhasta. Se vähän mökötti mulle, eikä oikein tuntunut innostuvan mistään. Lähinnä luimisteli ja pari kertaa jopa vinkaisi mulle harjatessa. Ymmärsin yskän, olinhan mä jättänyt mun rakkaan punkkarini aivan heitteille parin viime kuukauden aikana, vaikka olin kyllä välillä käynyt sitä hoitamassa ja liikuttamassa ja tallin puolesta siitä on pidetty niin hyvää huolta, Lumi varsinkin on ollut tosi isona apuna. Kuitenkin, olinhan mä käynyt vähemmän ja ehkä ollut poissaolevampi kuin normaalisti, joten annoin Vienan kiukutella. Saisipa edes siitä jotain mielihyvää. Olin pähkäillyt Vienan klippaamista moneen kertaan ennen kuin lopulta päädyin sen klippaamaan. Onhan täällä ihan pirun kylmä, mutta naapurin maneesi oli viimeinen niitti sille, miksi päädyin tähän ratkaisuun. En mä saisi tammaa koskaan kuivaksi, jos sen yli 10 senttiä pitkä turkki hikoaisi maneesissa ratsastaessa. Nyt sitä piti vaan loimittaa tehokkaasti ja ratsastaessakin pidin koko ajan loimitettuna näin kylmällä säällä. Tänään meillä oli vuorossa ajelulenkki, joten valjastin Vienan ja laitoin sille loimen niskaan. Ulkona sormet kohmeessa löin kärryt perään ja hautauduin kahden viltin alle kärryjen kyytiin.
Viena tuntui nauttivan päästyään pitkästä aikaa kärryjen eteen. Lumen natina tamman kävellessä tietä pitkin oli yksi nautinnollisimmista äänistä mun korville. Istuin mukavasti lampaantaljan päällä vilttieni kanssa. Ostin alkutalvesta superpaksun pilkkihaalarin, jotta tarkenisin kärrytelläkin hyvin. Punkkari kulki niin rennosti ja tyytyväisenä, että mun ajatukset harhautui väkisinkin ihan muualle talvimaisemia ihastellessa. Tajusin, kuinka hyvin mulla oli asiat just nyt. Mulla oli kaksi ihanaa ponia (anteeksi, punkkaria ei sais sanoo poniksi), kiva työpaikka ja musta tuntui, että olin löytänyt oman paikkani Sotiksen kirjavasta jengistä. Alkuun räiskyvät persoonat ehkä sai mut ajatteleen, etten mä ujouteni ja sosiaalisen kömpelyyteni takia istuisi porukkaan kovinkaan hyvin, mutta niin siinä vaan kävi, että oon päässyt osaksi aivan mahtavaa talliporukkaa. Etenkin Lumista on tullut mulle todella läheinen lyhyessä ajassa ja loppukesän supernolosta välikohtauksesta huolimatta me tullaan Saminkin kanssa tosi hyvin juttuun. Ravna on kunnon bosslady, arvostan sen hevosmiestaitoja niin paljon ja sitä, että se on tosi auliisti auttanut mua varsojeni kanssa, jos on ollut ongelmia. Ei mulla ollut kenestäkään mitään huonoo sanottavaa, ellei lasketa Sannin jouluylilyöntiä. Mutta se on jo mennyttä ja aika kultaa muistot, saan varmaan järkyttyä taas ens syksynä ihan yhtä paljon kuin viime halloweenin jälkeen. Välissä havahduin pyytämään Vienaa hölkkäämään ja kiristin ohjasotetta. Tamma lähti innokkaana raviin ja hetken aikaa mun piti pysyä tarkkaavaisempana. Vienan tasainen hölköttely sai mut kuitenkin vajoamaan taas ajatuksiini; kyllä mulla on niin fiksu nuori hallakko.
Tunsin jotenkin ihan hurjaa kiitollisuutta mun elämää kohtaan. Olin ollut ehkä vähän hukassa itseni kanssa Ruusujärvelle muuttaessa, tai tietysti olin. Enkai mä olis muuttanu toiselle puolelle Suomee hetken mielijohteesta, jos mulla olis jotenkin ollut elämä hanskassa. Mutta joskus ne pikaiset, radikaalit päätökset on just niitä parhaita. "Prrrr, Viena, kävellääs taas", sanoin hajamielisesti tajuttuani, että ollaan ravailtu jo hyvän matkaa eteenpäin. Käännyin risteyksessä oikealle, sillä sieltä pääsi aurattua metsätietä pitkin kotiin. Vienan hengitys höyrysi ja se nappasi suuhunsa kuusenoksasta evästä. Se tiesi, että mamma oli taas omissa ajatuksissaan, eikä komentaisi evästauosta. Rupesin ajattelemaan tulevaa kevättä ja kesää. Kai meidän oli tarkoitus startata parissa kisoissakin tällä kaudella, jos sopivia kisoja olisi näillä main. Tai voisinhan mä matkustaa kauemmaskin, tekis kakaroille hyvää päästä vähän tien päälle pitkästä aikaa. Suunnittelin hymyissä suin tulevaa ja samalla fiilistelin nykyhetkeä. Juuri, kun olimme kääntymässä takaisin tallin pihaan, tajusin, kuinka ällöttävän kliseinen pakkaspäivän maastolenkki meillä oli ollut ja kuinka olin juuri koko sen kliseisen lenkin ajan ajatellut maailman kliseisimpiä asioita, mitä ihmiset vuodenvaihteen aikaan pohtii pienessä päässään. Hyi hitto, mikä muhun oli oikein mennyt? New year ja new me, saatana soikoon.
Mamman pieni punkkari täytti kolme, iso tyttö keräsi kimpsunsa ja kampsunsa pihatosta ja muutti pikkutalliin muiden isojen heppojen joukkoon. Tämä tarkoittaa vain ja ainoastaan sitä, että me päästään aloittamaan ratsukoulutus pikkuhiljaa tämän syksyn kuluessa! Mihin tämä aika onkaan mennyt, vastahan mä ostin juuri vieroitetun puolivuotiaan hallakon. On tehnyt kyllä todella hyvää Vienalle se, että sitä käsitellään mun touhuamisten lisäksi päivittäin, kun se viedään aamulla tarhaan ja haetaan illalla pois. Se ottaa paremmin kontaktia ihmiseen, vaikka se edelleenkin rymistelee toisinaan katujyrän tapaan.
Ratsukoulutuksen suhteen me edetään rauhassa, Vienan luonne huomioon ottaen. Meillä ei ole kiire, käytetään tämä kolmevee-vuosi kasvamiseen ja totutteluun. En halua, että punkkari saa huonoja kokemuksia satula selässään - vaikka niitäkin varmasti tulee, mutta jos ne saisi edes minimoitua - ja siksi menemme vähän tamman ehdoilla. Pakottamalla sitä ei saa yhtään mihinkään, mutta täytyy sen paineeseenkin tottua ja epämukavuusalueella on jokaisen joskus käytävä, jotta kehitystä tapahtuu. Mutta nyt me vain harjoitellaan satulan kanssa olemista, liikkumista ja vähän kerrallaan edetään siihen, että Viena osaa olla nätisti ratsastaja selässään. Ihana aloittaa uusi vaihe pienen punkkarin elämässä, enkä malta odottaa, että joskus pääsemme yhdessä starttaamaan koulukisoissa! Tällaiset pläänit meillä, eikö kuulostakin ihan hyvältä? Ciao!
Kyllä se aika vaan rientää varsojen kanssa, tuntuu että kauheeta kiirettä saa koko ajan pitää, vaikka kauheesti ei mitään tehdäkään. Mä oon hiljakseen totuttanut Vienaa valjaisiin, jotka se on ihme kyllä alusta alkaen hyväksynyt tosi nätisti. Sain Kalmankaltiosta tosi nopeesti töitä, mikä on ollut suuri onni sen suhteen, ettei tarvitse stressata rahatilannetta enää. Uskokaa tai älkää, mä oon kirjastonhoitaja ja rakastan mun työtä! Siellä on sopivan rauhallista eikä liiakseen tarvi jauhaa asiakkaiden kanssa, ja noh, kirjat nyt vaan on musiikin ja hevosten lisäks parasta ajanvietettä. Mutta asiaan, en mä tullu tänne mun työpaikasta jauhaan yhtään sen enempää. Ollaan Vienan kanssa alettu löytää pikkuhiljaa yhteistä säveltä meidän touhuamiseen, vaikka se kyllä säännöllisen epäsäännöllisesti testaileekin mua edelleen. Yks päivä se ampas pihaton portista niin yllättäen, et meinasin jäädä lapsipunkkarin ja aidantolpan väliin. Saatiin hetki siinä portilla keskustella, miten sieltä pihatosta oikein ulostaudutaan. Kohta se täyttää 3 ja pitäis siirtyä talliin, täytyishän sen nyt osata käyttäytyä sit muidenkin kun mun kanssa. En mä kyllä yhtään epäile, etteikö Sotiksen porukka pistäis sitä yhtä hyvin kuriin kun mä, eiköhän tää pikkupunkkari oo kuitenkin helpompi ku jotkut kukkoilijat tällä tontilla.
Tänään sit olikin tapahtumarikas päivä. Oltiin sovittu Ainon kanssa, et se tulee laittaan mun kans kärryjä Vienalle ekaa kertaa perään ja illemmalla oliskin sit Noora, Sotiksen kengittäjä, tulossa vuoleen varsan kaviot. Ihan vielä ei lykätä kenkiä jalkaan, saakoot olla pihatossa ilman, etten mä joudu kohta lepytteleen vihasta Sannia kun Viena on räiskinyt kaikilta sen varsoilta jalat rikki. Ihan kivasti se on kyllä tossa laumassa käyttäytynyt, vaikka aikamoinen pomottaja onkin, mutta en viitsi ottaa riskiä. Eikä se niillä kengillä nyt edes teekään vielä yhtään mitään, ettei sen puoleen. No joo, mä menin iltapäivällä tallille töiden jälkeen ja Aino olikin siellä jo viimeistelemässä hommia yhen orivarsan kanssa. Huikattiin nopeat moikat toisillemme ja lähdin hakemaan Vienaa. Mä tykkään Ainosta. Se puhu sillon, kun sillä on asiaa, mutta jauhaa sen kans ei tarvinnu. Vaikka sillä oli varsinkin keskittyessään tuima ilme kasvoilla, mä pidin siitä. Oon ite niin kömpelö muiden kans, mut sen seurassa mun on helppo hengittää, kun väkisin ei tarvi puhua, eikä hiljasuudesta tuu epämukava olo kummallekaan.
Viena oli tänään ihmeen lepposella tuulella ja jopa vähän hörähti mut nähdessään. Siitä on alkanut kuoriutua pieni mammanmussukka sillon kun kukaan ei oo näkemässä, ja mä pidän siitä. En mäkään julkisesti osota hellyyttäni kenellekään, ni ymmärrän tuskan, enkä halua nolata Vienaa halimalla väärään aikaan. Harjasin sen ripeästi ja nostelin jalat, ihan vaan kerratakseni et ne nousee sieltä maasta kun pyydetään. "Onks valmista?" kuului Ainon ääni mun takaa. "Joo, on ihan just. Pistän vaan nää suitset vielä", sanoin ja Aino syvässä hiljaisuudessa kävi hakemassa pikkutallin nurkalta meidän kärryt. Viena katteli vähän epäröiden et mitäs hittoo me nyt oikein säädetään, mut sujautin sen suuhun porkkananpalan ja totesin, et tästä tulee oikeesti ihan kivaa, mä lupaan. Vienan korvat kääntyilivät tiuhaan tahtiin, mutta se seiso paikallaan. Katos vaan, osaa se uusiin asioihin suhtautua fiksustikin. Mentiin eka niin, että kuljettiin varsan pään vierellä molemmin puolin. Viena otti tän niin hyvin, kyllä sai kerrankin olla ylpee mun hallakostani! Vedettiin tallin pihassa edestakaisin, harjoteltiin miltä tuntuu, kun aisat osuu kylkiin käännöksissä, ja ei mitään. Jos tää sujuu alusta alkaen näin hyvin, niin mulla on hyvät mahkut saada tästä oikeesti toimiva peli valjakkoajoon. Lopulta me päätettiin, et Aino hyppäis hetkeks kärryjen kyytiin, sillä valmiudella, että jos jotain sattuu niin tulee äkkiä pois. Mutta mitään ei sattunut. Siinä se käveli pihassa kuin vanha tekijä. Ei me vielä sitä alettu ohjaamaan kärryiltä, tää oli tosi hyvä startti tähän hommaan näinkin. "Joo, eiköhän me lopetella tähän, kiitos Aino avusta!" "Ei kestä kiittää, näitä nuoria on kiva laitella", Aino totesi ja purettiin Viena yhdessä.
Just kun oltiin saatu Vienalta kaikki varusteet päältä, Noora kaarsi pihaan. Me ei Nooran kanssa oltu vielä tutustuttu, mutta Sanni oli sille heti mainostanut, että on saanut uuden asiakkaan tästä punkkarista, ja mulle hehkuttanut kuinka tää nainen osaa hommansa. Noora paljastui astetta puheliaammaksi kaveriksi, mutta onneksi se oli nainen ja osas puhua samaan aikaan kun kengittää - oli jo niin monesti nähty liian puheliaat kengittäjät, jotka ei osannu juoruta samaan aikaan ku lyö nauloja, vaan juoruilu vei voiton ja kengitys venyi tuntikausia pitkiksi operaatioiksi. Viena onneks tajuaa, että kengittäjien kanssa ei pelleillä. Sillä oli vissiin muutenkin astetta parempi päivä tänään, kun kaikki suju niin mutkattomasti. Ihanaa kokea näitäkin päiviä, kun kaikki sujuu eikä se pikkunen edes testaa. Vaikka mä pidänkin haasteista ja Viena totisesti osaa haastaa, tällasina päivinä mä tiedän, että tää vuonohevonen on kuin luotu mulle.
Ilmoitin Vienan näyttelyihin. En tiedä, mitä ajattelin, mutta ilmoitinpa nyt kuitenkin. Kyseessä oli kuitenkin rennommat näyttelyt, joissa jokainen sertin arvoinen voisi vastaanottaa irtoSERTin. Olisihan tää ainakin ihan hyvää harjoitusta, mutta totta hitossa mua jännitti meidän eka yhteinen reissu. Näyttelyaamuna heräsin todella varhain, osittain jännityksestä, mutta pitkien välimatkojen takia matkaan oli lähdettävä hyvissä ajoin. Tallille saapuessani Viena katsoi mua pikkasen kieroon, kun kävin hakeen sen pihatosta. "Et oo tosissas!!" se näytti irvistävän mulle, mutta tuli kuitenkin luokse. Ehkä se oli edes vähän utelias tietämään, mitä varten näin aikaisin herätään yöunilta.
Pohjoiseen muutto oli ollut tosi hyvä idea, mutta tiettyjä haasteita tuli taas esiin. Enhän mä tuntenut pohjoisesta ketään muita kuin talliporukan ja Vienan kasvattajan, joten apukäsiä mulla ei aina ollut saatavilla. Tallilla mua toki autettiin tarpeen mukaan, mutta ei kuitenkaan näin aikaisin aamusta, en ees kehdannut pyytää ketään heräämään meitä varten näin aikaisin. Me oltiin Vienan kanssa kuitenkin harjoiteltu lastaamista ahkeraan, myös yksin. Tällä kertaa lastaamiseen meni jonkin verran aikaa, mutta se ei haitannut, koska olin varautunut siihen. Viena kiukutteli lastaussillalla useampaan kertaan ja peruutti kerta toisensa jälkeen pois, mutta loppujen lopuksi suostui sinne menemään ja pääsimme lähtemään matkaan.
Kun vihdoin pääsimme Safiiritiikeriin, mulla kouraisi mahasta. Nyt se olisi sitten mentävä näyttelykehään tän nuoren kanssa, ei hitto mua oikeesti! Noh, nyt ei enää voitu peruuttaa ja otetaan nää nyt ihan harjotuksen kannalta vaan. Viena oli jännittynyt kuin viulunkieli ja mä olin ihan valmis pyörtymään hetkellä minä hyvänsä. Pakko myöntää, tää oli munkin eka kerta näyttelyissä, ei mulla ollut koskaan ollut hevosta, jonka kanssa niissä käydä. Odottelu tuntui pitkältä ja Viena oli kiukkuisella tuulella. "Pliis pliis pliis mee hyvin kehässä", mutisin itsekseni tietäen, ettei Vienan käytöstä voinut ikinä ennustaa etukäteen. Onneksi tultiin ajoissa paikalle ja tamma oli saanut tutustua vähän uuteen paikkaan ja katsella oudonnäköistä touhua ympärillään.
Kun vihdoin kylmäveritammojen luokka alkoi ja tuli meidän vuoro, pelkäsin että jalkani muuttuvat spagetiksi. "No niin, hallakkoni, mennään", kuiskasin vuonohevoselleni. Suureksi ihmetyksekseni Viena seisoi todella nätisti paikoillaan sen aikaa, kun tuomari tarkasteli sitä. Käynti sujui yllättävän hyvin, vähän jännittynyt, mutta ainakin se käyttäytyi hyvin. Ravissa Viena olikin sitten jännityksestä kova kuin kivi, enkä oikein saanut sen kivaa ravia esille. Se kulki lyhyttä töpöravia ja meidät pyydettiinkin ottamaan uusi kierros. Se oli vähän parempi, mutta ei kuitenkaan hyvä. Olin kuitenkin tyytyväinen siihen, ettei se aiheuttanut mitään draamaa tai showta kehässä, joten tosi hyvinhän se meni ensikertalaiselle. Luokassamme oli viisi osallistujaa ja sijoituimme kolmansiksi, joten olisihan se huonomminkin voinut mennä. IrtoSERT napsahti myös mukaan, joten eihän tähän päivään voinut olla kuin tyytyväinen, eiköhän me kokemuksen kautta saada esittämisestäkin rennompaa!
Viena on kotiutunut niin hyvin, etten ehkä kestä! Se on löytänyt oman paikkansa pihatosta (se on kaikkien pomo tietysti, oikee diktaattori) ja on ihan parasta kaveria Muusan ja Tuutikin kanssa. Ne painii, rapsuttelee ja nukkuu päikkäreitä kimpassa, mutta punkkarivarsa tietysti muistuttelee vähän väliä olevansa pomo ja pysyvänsä pomona. Tää lauman pompottelu ei oo kyllä tehnyt yhtään hyvää jo valmiiksi itsevarman varsan koppavuudelle ja me ollaankin sitten keskenään saatu vääntää siitä, kumpi meistä määrääkään kaapin paikan. Oon yrittänyt uskotella mun varsalle, että on vaan sen parhaaks, jos se tottelee mua, mutta saas nähdä koska se sen uskoo oikeesti.
Ei olla vielä paljoa sen kanssa touhuttu, oon antanu aika rauhakseen kotiutua ja katsella Sotamaalauksen meininkejä. Oon kyllä ottanut säännöllisesti Vienaa pihatosta harjattavaksi tallin käytävälle ja talutellut kentällä. Ravna on ollut tosi kiva ja avulias ja muutaman kerran tullut auttaan mua kentälle varsan kanssa kun sen mielestä on kivempi kulkea kahdella eikä neljällä jalalla. Mä vähän jännitän vielä uutta paikkakuntaa ja tallia, mutta Sotiksen porukka on kyllä ollut tosi mukava ja avulias ja pääasia että Viena on kotiutunut ja viihtyy. Ei se taida enää ees muistaa, ettei oo syntynyt täällä.
Heräsin kello neljältä aamuyöllä. Päivästä oli tulossa pitkä ja raskas, mutta olin niin innoissani! Asiat olivat edenneet hurjaa vauhtia eteenpäin; sain Ruusujärveltä vuokralle rivitalon päädystä ihanan kaksion, joka oli heti vapaa. Vienan vieroitus oli juuri aloitettu, joten nyt jos koskaan oli aika lähteä. Työpaikkaahan multa ei vielä löytynyt pohjoisesta, mutta mulla oli sen verran säästöjä, että pärjäisin hetken vaikka työpaikkaa ei heti ilmaantuisi. Olin pakannut auton edellisenä iltana. Mulla oli mun maasturi ja kuljetuskoppi täynnä tavaraa ja tarkoituksena oli ensin käydä tyhjentään muuttokuorma ja seuraavana päivänä hakea Viena. Google Maps näytti matkaksi 900 kilometriä ja että perillä oltaisiin 12 tunnin päästä.
Olin kysynyt Sannilta onko ok jos tullaan perjantaina. Hän oli innoissaan, mutta huomautti, että lauantaina oli sitten estekisat. Tämä vähän hermostutti mua, mutta katsoin lähtölistoja ja osallistujia oli melko vähän. Eiköhän me pärjätä ja eihän mulla oo töitäkään vielä niin ihan hyvin voin vahtia varsan reaktioita kisojen ajan. Matka meni hyvin ja sain kamat purettua, ihana vuokranantaja tuli muuttoavuksi kun kuulin että reissasin ihan yksin pitkän matkan. Sain just ja just lakanat laitettua sänkyyn ennen kuin rojahdin siihen, sammuin muuten saman tien.
Nukuin sikeästi kuin tukki ja heräsin yllättävän pirteänä. Tänään haetaan Viena! Jos rehellisiä ollaan, niin mähän en ollut edes koko varsaa vielä livenä nähnyt (tätä en kertonut äitille). Olin jo niin vakuuttunut myynti-ilmoituksen perusteella ja sain kasvattajalta paljon kuvia ja videoita sen jälkeen, kun oltiin kaupoista sovittu, että pidin tuollaista yksityiskohtaa pikkuseikkana. Varsa oli jo maksettu ja tänään tehtäisiin kauppakirjat samalla, kun haen varsan. Vetäsin kahvin naamariin ja nappasin matkaevääksi sämpylän ja banaanin. Valokylän talli tuntui olevan ihan naapurikylässä eilisen ajon jälkeen.
Viena oli maailman söpöin varsa, jonka oon ikinä nähny! Kihara punkkarin alku sojotti joka suuntaan, sen pitkät jalat kulkivat salamaakin nopeammin ja sen itsevarma katse teki muhun heti vaikutuksen. Vienan emä Gigikin oli todella upea tamma ja kun Humutin vitsaillen kysyi haluaako rahansa takasin, vastasin että saa lisää jos myy emän kanssa. Siihen kaupantekoon Humutin ei kyllä lähtenyt ja ehkä hyvä niin, mulla tulee oleen kädet ihan täynnä ton jukurivarsan kanssa. Juotiin pullakahvit ja tehtiin samalla kauppakirjat. Nyt se oli virallista: mulla on ikioma vuonohevonen! Kun oltiin kierrelty tallialue, katseltu hienoja hevosia ja lässytetty kevään varsoille, oli aika pakata mun varsa kuljetuskoppiin ja lähtee ekaa kertaa kohti Sotamaalausta. Humutin lykkäs mulle pari pullapussia mukaan tuliaisiksi Sannille, Samille ja muulle tallin väelle ja toivotti onnea matkaan. Lupas vielä auttaa aina, jos vaan kasvattajan apua jossain tarvittiin.
Kyttäsin kamerasta koko matkan ajan mun varsaani, joka kökötti kopissa kuin kovinkin kokenut matkustaja. Koppiin sitä ei ollut kovin helppo saada, mutta ainakin se matkusti rauhassa. Olin soittanut Sannille kun lähdin Valokylästä ja kun kaarroimme vihdoin Sotamaalauksen pihaan, oli siellä kunnon vastaanottokomitea paikalla. "Nyt se punkkari tulee!" kuulin Sannin huutavan tohkeissaan. Sam hymyili ja Sannin vieressä seisova nainen, joka esittäytyi Ravnaksi, vilkutti iloisesti. Mua jännitti. Ihan sikana. Olin Sannin kanssa puhunut puhelimessa muutaman kerran, mutta näitä kahta en tuntenut yhtään entuudestaan. Parkkeerasin auton Sannin osoittamaan paikkaan ja astuin ulos autosta. "Miten matka meni?" kysyi Sam ja hymyili mulle ystävällisesti. "Ei hitto, toihan puhuu englantia!" mietin ja tunsin hien valuvan selkääni pitkin: "nyt skarppaat, idiootti." "Tosi hyvin, varsa ainakin matkusti ku ammattilainen", sain sönkättyä. "Jos otetaan varsa eka ulos ja näytetään sitten paikkoja", Sanni sanoi reippaasti ja yhteistuumin purimme Vienan kopista. Tammavarsa katsoi järkyttyneenä ympärilleen ja tajusi, että nyt ollaan jossain ihan muualla kun kotona! Ensin se hirnui, kuopi maata ja lopuksi se nousi kynttilänä pystyyn ja kauhoi etusillaan ilmaa minkä kerkesi. Sanni nauroi, Sam katsoi epäröiden, Ravna ja minä rauhoittelimme varsaa. Annoimme sen rauhassa katsella ympärilleen ja muutama askel kerrallaan veimme sitä kohti pihattoa.
Pihatossa oli viisi uteliasta suomenhevostammavarsaa rivissä katselemassa mikä ihme on tuo oudon näköinen, hassun värinen kääpiö. Nähdessään toiset varsat Viena reipastui. Se alkoi vetää kauheeta vauhtia kohti pihattoa samalla vinkuen. Sanni ja Ravna meni pihattoon hätistämään Ulla Taalasmaita pois portilta ja Sam toimi porttivahtina. Sujahdettiin Vienan kanssa pihaton puolelle ja päästin sen irti. Hypättiin Sannin ja Ravnan kanssa sivuun ja annettiin lauman tutustua rauhassa uuteen jäseneensä. Vienan itsevarma, jääräpäinen luonne nousi heti pintaan, eikä pihassa arkailevasta, pelokkaasta varstasta ollut enää tietoakaan. Heti ensimmäisenä se kävi uhittelemassa pihaton isoimmalle varsalle, Neonille, joka ei kauaa jaksanut vääntää asemastaan pikkuvarsan kanssa. Tyytyväisenä voitostaan Viena lähestyi muita. "Siis se pomottaa kaikkia jo nyt!" Sanni räkätti ja mutisi jotain nössöistä suomiporsaistaan. Tutustumisen jälkeen alkoi leikki: kaikki kuusi kakaraa juoksivat ympäri pihattoa pukitellen ja loikkien ja Viena todella tuntui viihtyvän uudessa laumassaan näin ensivaikutelman perusteella. "Ai niin, Valokylän emäntä lähetti pullia tuliaisiks", sanoin ja tästä riemastuneena Sanni kutsui koko porukan kahville.
"Äiti, mä ostin vuonohevosen ja mä muutan Ruusujärvelle!" huudahdin yli-innokkaana puhelimeen vähän turhan aikaisin aamulla. "Anteeks mitä? Sä ostit mitä ja muutat minne? Mitä hittoo sä vuonohevosella teet? Luulin että etit kisahevosta", äiti tokaisi tyrmistyneenä. "No pystyy sillä vuoniksellaki kisaamaan! Ja Ruusujärvelle, Lappiin!" jatkoin innokasta pauhaamista. Tuli hetken hiljaisuus, jonka jälkeen äitini taisi sisäistää sanomani: "Et helvetti soikoon mihinkään Lappiin lähde, juurihan sä muutit pari kuukautta sitten takaisin tänne Pirkanmaalle! Miksi hitossa Lappiin?" "No siis etin pihattopaikkaa Vienalle kun se vierotetaan ihan kohta ja sit yks Sanni laitto viestiä et niillä olis tilaa ja se vaikutti niin hyvältä tyypiltä et haluun mennä sinne", selitin äidille joka haukkoi henkeä. "Siis sä muutat toiselle puolelle Suomea TALLIPAIKAN takia?!?" nyt äiti oli jo raivona.
Puhelu ei päättynyt kovin hyvissä merkeissä, mutta mä olin satavarma mun päätöksestä. Pieni kylä keskellä ei mitään kuulosti just mun unelmalta. En muutenkaan viihdy ihmisten seurassa niin miksen muuttaisi jonnekin, jossa saan olla ihan rauhassa? Ja Viena on syntynyt Lapissa, miksen mä lähtisi sinne mielummin kuin raijaisin hevosen tänne, kun en kuitenkaan täällä oo viihtynyt. Päätin olla välittämättä äidin puheista, kyllä se tottuu ajatukseen jossain vaiheessa. Sanni oli jo aiemmin kertonut tuntevansa Vienan kasvatin entuudestaan ja ilmoittaessani Humuttimelle tallipaikan löytyneen Sotamaalauksesta, oli hänkin tohkeissaan. Mikäs sen mukavampaa kuin suhteellisen lähelle jäävät kasvatit, joita voi halutessaan käydä moikkaamassa ilman, että tarvitsee suunnitella koko viikon reissua jonnekin kauas. Mä rupeen nyt pakkaamaan ja tekeen lähtöä uuteen kotiin uuden hevoseni luo, Ciao!