Olin viimeaikoina käynyt aivan liian vähän tallilla. Inhosin joulua ja epäonnekseni Sanni taas rakastaa joulua ilmeisesti enemmän kuin mitään muuta (taitaa Samkin jäädä kakkoseksi..) ja tajuttuani, että Sotis on koko marras- ja joulukuuun ajan kuin joku joulun ihmemaa, olin päättänyt, että nuoret ratsuni ovat nyt ansainneet lomansa ratsutuksesta. Olin ulkoistanut ponin ja punkkarin hoidon mahdollisimman paljon toisille, mutta toisinaan oli munkin piipahdettava tallille rakkaitani rapsuttamaan. Olihan mulla niitä ihan hiton kova ikävä koko ajan, mutta mä en vaan voinut pysyä hyvällä tuulella, kun tallin radiosta soi tauotta joululauluja ja joka paikka oli krääsää täynnä. Sanni kulki kammottava virne naamalla ja tyrkytti pipareita ja joulusuklaita samalla hihkuen, kuinka oli taas löytänyt ihanan joulukoristeen kaupasta. Onneksi ei ollut enää montaa päivää jäljellä tätä kaaosta...
Mulla oli poikkeuksellisesti vapaapäivä arkena, joten päätin tänään käydä nopeasti kummankin nuorikkoni selässä. Niitä oli liikutettu säännöllisesti maastakäsin ja Viena oli kyllä ollut kärryjen edessä viikottain, Pyry oli jäänyt ehkä aavistuksen kevyemmälle liikunnalle kuin punkkarisiskonsa. Pieni oripoika oli aivan onnessaan tarhan portilla vastassa, kun pääsin sinne asti. "Voi pieni, on mullakin ollut sua ikävä", huokaisin ja suukotin ponin otsaa. Viena oli klipattu, koska sen karva kasvoi vuonohevosille tyypillisen pitkäksi ja pörröiseksi ja hikosi tolkuttomasti pelkästään ulkona treenatessa. Pyryn sen sijaan olin jättänyt klippaamatta, koska se ei oikein kasvattanut kunnollista talvikarvaa ja on sen lisäksi kova poika palelemaan. Sillä oli suloinen lyhyt, mutta pörröinen talvikarva, joka oli mahdottoman pehmeä.
Vein ponin talliin ja riisuin siltä loimet. Annoin pienen porkkanan palan ja halasin ponia. "Onneks tää on kohta ohi ja mun pää kestää taas käydä päivittäin tallilla", mutisin ponin kaulaan ja imppasin onnessani ponin tuoksua sieraimiini. Pyry oli erityisen huomionkipeällä tuulella ja sähläsi normaalia enemmän. Huono omatunto soimasi, vaikka tiesin, että tallinväki on pitänyt erittäin hyvää huolta aarteistani. Samalla katsahdin Pyryn karsinan ovessa roikkuviin koristeisiin ja tilpehööriin ja nyrpistin nenääni niille. "En ymmärrä, mikä saa aikuisen ihmisen hössöttämään jotain joulua tällä mittakaavalla", ajattelin selvittäessäni Pyryn häntää ja harjaa. Pyry napsi harjoja harjakassista ja heitteli niitä ympäri karsinaa ja pyöri ympyrää päästäkseen tutkimaan juuri maahan heittämiään tavaroita. "Joojoo, mä tiedän et sulla on virtaa, mutta koita nyt hetki olla", puhisin samalla, kun yritin kääriä pinteleitä ponin jalkoihin. Loppujen lopuksi päädyin hakemaan pienen tukon heinää, jotta tättähäärä pysyisi edes sekunnin paikallaan.
Viime yönä oli satanut hyvä kerros uutta lunta maahan. Olin ajoissa liikenteessä ja pääsin koskemattomalle kentälle Pyryn kanssa. Taluttelin ensin hyvän aikaa ponia kenttää ympäri, minkä jälkeen kiipesin selkään. Koska tarkoitus oli mennä kevyesti ja pakkasta oli reilummin, päätin jättää ratsastusloimen Pyryn selkään. Ei sen kuuma tulisi, kun vähän vain hölkättäisiin. Pyry tuntui jännittyneeltä ja samaan aikaan hyvin energiseltä. Mua vähän mietitytti, koska olin yksin liikenteessä, mutta oltiinhan me ennenkin menty vain keskenämme. Otin ohjat tuntumalle ja tehtiin paljon pysähdyksiä, voltteja ja kiemuroita. Alkuun kaikki meni hyvin. Poni rentoutui ja teki ihan hyvin töitä, sain siihen hyvää tuntumaa, eikä se välittänyt edes Jonista, joka kolasi lunta tallin pihassa. Koska kaikki sujui niin hyvin, päätin pyytää Pyryä raviin. Ehdin vain pienesti hipaista kylkiä ja maiskuttaa, kun pieni punainen lähti räjähtäen eteen ja teki ison loikan vasemmalle. Oikea jalkani irtosi jalustimesta, mutta sain kerättyä itseni nopeasti kasaan.
Keventelimme kenttää ympäri ponin kiihdyttäessä vauhtia vähän väliä. "Joo, raaauha poni, iisisti nyt", yritin rauhoitella tikittävää aikapommia allani. Halusin kuitenkin yrittää saada ponin rauhoittumaan, että saisimme ravistakin hyvät fiilikset, koska ratsastustaukoa tosiaan oli ollut. Kaikki alkoi vähitellen sujumaankin ihan hyvin, kunnes yhtäkkiä Pyry hyppäsi tasajalkaa ilmaan, heitti hurjan pukin, jonka jälkeen se pyörähti 180 astetta ympäri ja sinkaisi juoksuun. Mulla meni pasmat ihan sekaisin ja yrittäessäni suoristaa itseäni poni heitti uudet jättipukit. Tämä oli mulle vika niitti ja lensin ponin pään yli. Pyry onneksi väisti ja lähti pinkomaan kenttää ympäri kovaa kyytiä. Ohjat roikkuivat sen jaloissa ja mua pelotti, että se sotkeutuu niihin. Jon oli lopettanut kolaamisen ja tuijotti kalpeana ratsastuskentälle. Hän olisi varmaan sinkaissut apuun, mutta koska hän arkoi muutenkin hevosia, oli kolmevuotias ori varmasti liikaa hänen sietokyvylleen. Onneksi muhun ei sattunut yhtään, ja järkytyksestä toivuttuani nousin ylös, pyyhin isoimmat lumet vaatteistani ja keskityin nuorikkoni rauhoittelemiseen. Muutaman kierroksen jälkeen se siirtyi raviin ja korisi kovaäänisesti. "Nonii poika, riittäiskö jo?" puhelin villivarsalle, joka alkoi pikkuhiljaa kuunnella omistajaansa. Kohta se jo pysähtyi ja tuli korvat hörössä luokseni, vähän ihmetellen, että mitäs sä yhtäkkiä siinä olet. "Voihan poni!" tokaisin sille, nappasin ohjat käteen ja puhdistin nekin lumesta.
Talutin Pyryä muutaman kierroksen kenttää ympäri, jotta sen hengitys tasaantuisi hieman. Tällä välin Jon oli tullut kentän laidalle kysymään, oliko kaikki hyvin ja vähän ujosti pahoitteli, ettei osannut tulla apuun. "Ei se mitään, kaikki on ihan hyvin!" totesin miehelle, joka jäi vielä hetkeksi seuraamaan tilannetta, enemmänkin henkiseksi tueksi, kun ei muuta voinut. Nousin hetken päästä takaisin ponin selkään. Ehkä Pyrykin oli vähän säikähtänyt koko tilannetta, kun nyt se kulki varovaisesti ja kuuliaisesti mun ohjeiden mukaan. Päätin ottaa vielä lyhyen ravipätkän, jotta molemmille jäisi hyvät fiilikset katastrofin jälkeen. Kaikki sujui nyt hienosti ja Jonkin palasi takaisin kolaushommiin. "Jaahas, eiköhän tää riitä. Ainakin sä sait juosta ihan kunnolla", naurahdin ponille ja taputin sen hieman hiestä nihkeää kaulaa.
Tämän päivän olisi totisesti voinut lakaista kokonaan maton alle, jättää sinne ja unohtaa täysin sen olemassaolon. Me ei oltu Pyryn kanssa käyty oman tallin ulkopuolella vielä missään muualla, paitsi naapuritallin maneesissa. Hyvä näin jälkiviisaana todeta, että tätäkin olisi voinut treenata ennen kuin menee joihinkin oikeisiin kekkereihin. Safiiritiikerissä järjestettiin poninäyttelyt, joissa oli yleinen luokka ponioreille. Innoissani ilmoittauduin niihin ja ajattelin, että kai se ihan hyvin menee, Pyry on fiksu poika. Joo niin on, mutta on se myös 3v ja sähköjänis...
Eka varoitusmerkki pilalle menevästä päivästä tuli jo varhain aamulla. Menin tallille aamuruokinnan aikaan, ja huomasin heti, että tänään on astetta energisempi päivä. Ei se meinannut malttaa edes heiniään syödä, vaan talloi niitä purujensa sekaan minkä kerkesi. Tämä oli orille kyllä hyvin tavanomaista, usein sen karsinasta löytyi purun lisäksi paljon heinää kuivikkeena ja mua välillä hävetti, kun tiesin, ettei sellaista karsinaa ollut kiva siivota. Vielä ei ainakaan ollut tullut valitusta tai kehotusta heinäverkkoon siirtymisestä, ehkä ponin annettiin olla poni. Nyt kuitenkin tuntui, ettei se syönyt yhtäkään kortta vaan polki niitä jalkoihinsa minkä ehti. Ihan ensimmäisenä kiinnitin trailerin autoon ja pakkasin tarvittavat kamat. Vein purua koppiin ja täytin heinäverkon. Mua jännitti. En ollut mikään kokenut näyttelyissä kiertäjä, Vienan kanssa ollaan käyty parit kekkerit pyörähtämässä, mutta muuten olin ihan amatööri. Tulisipahan ainakin kokemusta, jos ei muuta...
Toka varoitusmerkki tuli, kun sählättiin lastauksessa oikein huolella. Pyry osaa mennä koppiin vähän turhankin hyvin, mutta tänään se oli yksi iso kaaos. Loppujen lopuksi Jenni ja Jon olivat molemmat tuuppimassa ponia koppiin, kun minä maanittelin etupään puolella. Olisi ehkä pitänyt heittää hanskat tiskiin, mutta pakkohan se nuorikko oli koppiin saada, ettei jatkossa tulisi pahempia ongelmia, ja sama se kai oli lähteä matkaan sitten, kun mokoma siellä kopissa lopulta seisoi.
Matka meni onneksi hyvin ja Pyry keskittyi matkalla vain syömään heiniään, kai sillä nyt oli kova nälkä, kun aamuheinät oli tallottu terveisiksi aamutallintekijälle (anteeksi Jenni tästä ja siitä, että omat hommasi venyivät ponin kopituksen takia). Kolmannen ja viimeisen varoitusmerkin kuitenkin sain, kun otin ponia pois kopista. Se syöksähti niin voimalla taaksepäin, etten meinannut ehtiä mukaan. Se olisi vielä puuttunut, jos näyttelypaikalla olisi juossut vapaana kolmevuotias ori, olisin hävennyt jälleen kerran silmät päästäni! Vaikka Pyry yleensäkin on kamalan vauhdikas hössöttäjä, niin olisihan mun nyt pitänyt tajuta, että tänään elämä oli ihan liikaa pienelle punaiselle oripojalle. Vaan kun ei, kaikki täytyy oppia vissiin kantapään kautta.
Mä en ihan oikeesti kehtaa ees kertoo kovin yksityiskohtaisesti, miten meidän suoritus kehässä meni. Sanotaanko lyhyesti niin, että hanskojen keksijälle kiitos siitä, että kämmenissäni on vielä nahat tallella ja onneksi paikalla ei ollut tuttuja. Meidän sijoittuminen viimeiseksi kertoo ehkä sen, että luokassa oli kova taso, mutta myös sen, että ei meidän suoritus ollut millään tavalla edustava. Ihme, kun eivät hylänneet. Jouduimme varsinkin ravin esittämään tuomarin pyynnöstä uudestaan ja vielä uudestaan, mutta tämän jälkeen uutta pyyntöä ei tullut, vaikka suoritus ei niinkään parantunut edellisestä mihinkään. Joo, ehkä mä vaan kiitän kilttiä tuomaria siitä, että hyväksyi meidän suorituksen ja palaan takaisin pohjoiseen häpeämään silmät päästäni...
Syksy oli jo pitkällä. Pimeys lisääntyi päivä päivältä ja lämpötilakin alkoi olemaan pääasiassa pakkasen puolella. Lunta me ei oltu vielä saatu ollenkaan tänne pohjoiseen, saisi nyt edes se ensilumi tulla jo! Vuorottaiset sateet ja pakkaset ovat tehneet pohjista hyvin haastavat ja olenkin erittäin kiitollinen naapurin maneesista ja siitä, että me Sotislaiset saadaan sitä vapaasti käyttää viikonloppuisin. Olenkin ajoittanut nuorisoni ratsutukset lähinnä viikonlopuille, arkisinkin pystyy jonkun verran kentällä menemään, jos maa sattuu olemaan sula.
Pyryn kanssa me ollaan edetty hitaasti, mutta varmasti. Pidän säännöllisesti sillä parin viikon lomaa ratsastuksesta ja silloin me touhutaan vain maastakäsin. Vaikka Pyry osaakin olla ärsyttävyyteen asti energinen ikiliikkuja, oon tykännyt tosi paljon viime aikoina käydä sen kanssa kävelyretkillä maastossa taluttaen. Rakastan meidän tallin maastoja, täällä pystyisi tekemään vaikka kuinka pitkiä vaelluksia ja se jos mikä on parasta. Tykkään mä Sotiksesta muutenkin tosi paljon, mutta nää maastot on kyllä yksi niistä syistä, miksi me ei varmaan koskaan lähdetä täältä. Talutusmaastot on kyllä tehneet tosi hyvää ponille, se saa tyydyttää uteliaisuuttaan tutkimalla kaikessa rauhassa kaikkea mitä se nyt haluaakaan tutkia ja maastakäsittely nyt on aina hyväksi.
Mä löysin just meille passelin kouluvalmentajan. Hän asuu vähän kauempana, noin 60 kilometrin päässä Sotiksesta, mutta onneksi hän käy suhteellisen säännöllisesti Kalmankaltion seuduilla valmentamassa ja ratsuttamassa hevosia. Pyryn kanssa me ollaankin päästy ratsukoulutuksessa hyvälle mallille. Ollaan keskitytty paljon siihen, että saataisiin ponin keskittymiskykyä parannettua ja ajoittain ollaan siinä onnistuttukin aika hyvin. Helppoa ei todellakaan Pyryn kanssa ole ollut, mutta sen mä kyllä tiesinkin jo kauppoja tehdessä. Onneksi mä tykkään haasteista ja noin muuten meidän kemiat kyllä osuu täysin yksiin, Pyrystä on tullut oikea mamman mussukka tosi lyhyessä ajassa!
Mamman pieni punkkari täytti kolme, iso tyttö keräsi kimpsunsa ja kampsunsa pihatosta ja muutti pikkutalliin muiden isojen heppojen joukkoon. Tämä tarkoittaa vain ja ainoastaan sitä, että me päästään aloittamaan ratsukoulutus pikkuhiljaa tämän syksyn kuluessa! Mihin tämä aika onkaan mennyt, vastahan mä ostin juuri vieroitetun puolivuotiaan hallakon. On tehnyt kyllä todella hyvää Vienalle se, että sitä käsitellään mun touhuamisten lisäksi päivittäin, kun se viedään aamulla tarhaan ja haetaan illalla pois. Se ottaa paremmin kontaktia ihmiseen, vaikka se edelleenkin rymistelee toisinaan katujyrän tapaan.
Ratsukoulutuksen suhteen me edetään rauhassa, Vienan luonne huomioon ottaen. Meillä ei ole kiire, käytetään tämä kolmevee-vuosi kasvamiseen ja totutteluun. En halua, että punkkari saa huonoja kokemuksia satula selässään - vaikka niitäkin varmasti tulee, mutta jos ne saisi edes minimoitua - ja siksi menemme vähän tamman ehdoilla. Pakottamalla sitä ei saa yhtään mihinkään, mutta täytyy sen paineeseenkin tottua ja epämukavuusalueella on jokaisen joskus käytävä, jotta kehitystä tapahtuu. Mutta nyt me vain harjoitellaan satulan kanssa olemista, liikkumista ja vähän kerrallaan edetään siihen, että Viena osaa olla nätisti ratsastaja selässään. Ihana aloittaa uusi vaihe pienen punkkarin elämässä, enkä malta odottaa, että joskus pääsemme yhdessä starttaamaan koulukisoissa! Tällaiset pläänit meillä, eikö kuulostakin ihan hyvältä? Ciao!
Olin hössöttänyt koko aamun. Heräsin hermostuksissani jo kukonlaulun aikaan ja malttamattomana tuijotin kelloa, joka mateli eteenpäin. Kun vihdoin kello löi yhdeksän, päätin lähteä tallille. Pyry ei tulisi vielä moneen tuntiin, mutta halusin mielummin mennä jo tallille aikaa kuluttamaan. Hoidin ensin Vienan huolellisesti, käytiin taas ajamassa. Se oli oppinut jo niin hienosti toimimaan kärryjen edessä, että olin muutaman kerran päässyt jo tekemään yksin sillä pientä lenkkiä lähimaastoihin.
Sain punkkarin kanssa kulutettua monta tuntia, minkä jälkeen aloin valmistautumaan Pyryn saapumiseen. Vein pikkutalliin puruja Sannin osoittamaan karsinaan. Vienan karsina tulisi olemaan vastapäätä Pyryä, kunhan se vain kotiutuu pihatosta tallin puolelle. Ponin seinänaapurina oli Kentsu. Olin tohkeissani ostanut Pyrylle jo kaikenlaista ja nyt järjestelinkin tavaroita satulahuoneeseen ja meidän kaappiin. Kaadoin Pyryn rehut niille varattuun astiaan ja nimikoin sen. Kaikki alkoi olla valmista. En olisi varmaan kehdannut tulla koko päiväksi tallille viime viikkoisen nolon tilanteen jälkeen, mutta mun onnekseni Sam oli lähtenyt Hiivuriin rakentamaan pihattoja ja Sannikin tuntui miestä ikävöidessään unohtaneen koko typerän uneni. Huh, pääsinpä helpolla. Se oli niin noloa, että mun teki mieli vaihtaa tallia sen jälkeen.
Myöhään iltapäivästä Hartwigin kuljetusauto kääntyi pihaan. Istuskelin tallin nurkalla puupenkillä ja pomppasin salamana pystyyn auton nähdessäni. "Nyt se tulee!" hihkaisin ääneen, vaikka olinkin yksin. Pian kuitenkin tallista ilmestyi Lumikki, hymyili minulle ja siveli sitten silmät kiinni kaulassaan roikkuvaa kiviamulettiaan. "Onnea ja terveyttä uudelle asukkaalle", hän mumisi avattuaan silmänsä ja huomattuaan miettivän katseeni. "Aivan, kiitos", hymyilin takaisin. Lumikki oli ihanan lempeä, eikä mua haitannut sen ajatusmaailma ollenkaan. Itseasiassa niistä oli välillä ihan mielenkiintoista jutella, vaikka en ihan kaikkeen itse uskonutkaan.
Hartwigin työntekijä otti Pyryn pois autosta ja ojensi ponin narun minulle. Pyry oli selkeästi väsähtänyt matkan vuoksi, sillä se oli tavanomaista rauhallisempi. Se yritti parhaansa mukaan katsella uteliaana ympärilleen, mutta ylimääräiseen touhottamiseen ei ollut energiaa. "En tajunnut lähtiessä, kuinka pohjoisessa oikein asuitte", työntekijä naurahti ja raapi päätään. Hän ei kuitenkaan halunnut pitää taukoa edes kahvikupin verran, vaan halusi kiireisen aikataulun vuoksi lähteä heti jatkamaan matkaa. Hän ojensi mulle Pyryn passin ja rokotuskortin ja hyppäsi sitten auton rattiin. Lumikki tarjoutui ottamaan paperit multa ja lähdimme sitten yhtä matkaa pikkutalliin. Olin ajatellut, että poni pääsisi pyörähtämään tarhassa vielä tänään, mutta koska se oli niin väsähtänyt, jätimme sen suorilta karsinaan. Se tutki ja haisteli jokaisen neliösentin, hengitti ilmat ulos tyytyväisenä ja alkoi syödä heinää. "Ei hätää, ei se oikeesti näin rauhallinen oo, kyllä tuostakin saadaan vauhtia ja vaarallisia tilanteita Sotikseen", sanoin Lumikille, joka ihaillen katseli nuorta ponia. "Joo, kyllä mä sen uskon, ilme kertoo kaiken, eikä tuo korvakaan jätä paljon arvailujen varaan", punapää sanoi lempeästi ja siveli taas koruaan.
Odotin lauantaiaamua kuin kuuta nousevaa. Mulla lähti klo 8:40 kone Tanskaan Pyryä katsomaan. Vaikka olinkin jo todella varma, että ostaisin ponin, halusin silti käydä katsomassa sitä ensin. Se oli sopivasti tämän viikon pois laitumelta ratsutuksessa, joten pääsisin näkemään sen myös työskentelemässä Hartwigin ratsuttajan kanssa. Vaikka reissu olikin lyhyt, oli jännittävää jättää Viena ekaa kertaa yksin. Vaikka eihän se tietenkään yksin ollut, Sotiksen väki piti siitä hyvän huolen. Mutta silti, eka reissu pois Vienan luota. Mutta olin varma, että tämä olisi sen arvoista.
Tanskan reissu osoittautui menestykseksi. Lauantaina alkuillasta näin Pyryn tositoimissa opettelemassa ravia ratsastajan kanssa ja vaikka ori tuntuikin melkoiselta säheltäjältä, olin aivan rakastunut siihen. Ponilta puuttui oikean korvan päästä pieni pala, oli kuulemma viime kesänä ottanut yhden ison poniorin kanssa kunnolla yhteen laitumella. Tämä pieni yksityiskohta teki jo valmiiksi syötävänsuloisesta ponista vieläkin herttaisemman, vaikka Pyry taisi itse ajatella sen tuovan enemmän katu-uskottavuutta ja suosiota naisten keskuudessa. Keskustelimme kasvattajan ja ratsuttajan kanssa pitkän aikaa ponista, sen kapasiteetista ja siitä, millaiset suunnitelmat minulla oli ponin varalle. Kaikki vaikutti niin lupaavalta, mutta halusin nukkua vielä yön yli.
Sunnuntaina herätessäni olin entistä varmempi siitä, että Pyrystä tulisi mun toinen ratsuni. Se oli hyvin erilainen Vienaan verrattuna ja ajattelin, että sen innokkuus ja pirteys toisi hyvää tasapainoa itsepäisen salamyhkäisen hallakkoni rinnalle. Päästyäni takaisin Hartwigiin aloimme hieroa kauppoja. Pääsimme nopeasti sopuun hinnasta, olin valmis maksamaan laadusta ja hyvästä suvusta ja olihan ratsukoulutuskin jo aloitettu. Sovimme, että Pyry olisi vielä seuraavan viikon täällä Tanskassa ratstutuksessa, sitten se saisi levätä laitumella muutaman päivän ja 6.8. Hartwigin työntekijät lähtisivät tuomaan sitä minulle Suomeen. Allekirjoitimme kauppakirjat ja nyt mä olenkin sitten hienon ponin erittäin onnellinen omistaja. Vielä pitäisi malttaa odottaa paketin saapumista kotiin!